Soturikissat - Märkäkorvan salainen nuoruus

KYLMÄ TUULI HEILUTTI KOLLIN TURKKIA, kun tämä katsoi silmästä silmään tummaa hahmoa edessään. Hahmo otti askeleen lähemmäs ja kolli vastasi tähän sähinällä. Kumpikaan ei aikonut perääntyä, vaan valmistautuivat pitkään ja veriseen taisteluun.
”Peräänny, kun vielä voit”, varjoissa oleva kissa sanoi matalalla äänellä ja otti uudestaan askeleen lähemmäs.
”Hah! Minä en tuollaisia karvapalloja pelkää, etenkään, kun sinut pelkkä pentukin pystyy kaatamaan kumoon!” nuori, siniharmaa kolli uhosi.
”Hyvä on. Omapa on valintasi”, matalaääninen kolli sanoi ja hyökkäsi nopeasti sumun keskeltä.
Siniharmaa kissa väisti iskun leikiten ja tarttui uhriaan niskasta kiinni ja heitti tämän kumoon. Kissa nousi pystyyn vaivalloisesti horjuen ja lähti saman tien hyökkäämään uudelleen kohti nuorta kollia.
”Joko riitti?” se kysyi leikkisästi ja väisti helposti jokaisen, toisen kollin iskun. Se ei vastannut mitään vaan yritti epätoivoisesti osua kissaan. Hän ei nähnyt kunnolla, koska koko metsä oli vahvan sumun peitossa. Kolli vaipui epätoivoon entistä enemmän, kun kadotti kissan näköpiiristään. Tämä puristi hampaansa yhteen kireästi ja yritti erottaa missä piileskelevä siniharmaa kolli oli.
”Etkö löydä minua?” kysyi ääni takaa. Kolli kääntyi ympäri, muttei nähnyt ketään. Yhtäkkiä hän tunsi, kuinka hampaat tarttuivat häntä niskasta ja heitti tämän kumoon uudelleen. Hänen naamansa oli ihan likainen ja turkki sotkuinen, mutta ei halunnut antaa periksi. ”Tule tänne ja tappele, senkin pelkuri!” ruskea kolli huusi ja nousi pystyyn. ”Vai pelottaako?” se lisäsi pilkallisesti ja katseli ympärilleen.
Hän kuuli takaapäin ääntä ja kääntyi taas nopeasti ympäri. Ketään ei näkynyt, ainoastaan sumua. Kolli katsoi ylöspäin ja säikähti, kun nuori kissa hyökkäsi tämän kimppuun ylhäältäpäin. He pyörivät toistensa kimpussa, eivätkä luovuttaneet. Ruskea kolli raapaisi otsaan nuorempaa kollia ja tämä raapaisi takaisin silmään. ”Au!” silmäänsä haavan saanut kissa huusi ja hellitti otteensa. Siniharmaa kolli teki samoin ja tämän uhri pääsi vapaaksi, sekä yritti juosta epätoivoisesti pakoon.
”Hohhoijaa, tämä alkaa olla pitkästyttävää”, hän maukui ja katsoi, kun kissa yritti päästä pakoon. ”Lopetetaan jo tämä leikkiminen”, se jatkoi ylimielisesti ja otti pakenevan kissan yhdellä loikalla kiinni. Kolli heitti uhrinsa uudelleen ympäri ja oli valmis armon iskuun, mutta toinen kissa sai juuri sanotuksi: ”Älä! Älä tapa minua”, se vaikeroi ja sulki silmänsä hätääntyneesti. Siniharmaa kolli veti kyntensä piiloon ja laski käpälänsä: ”Hyvä on.” Ruskea kolli nousi ylös täristen. ”Häivy! Äläkä tule enää ikinä takaisin, tai saat tuntea terävät hampaani niskassasi”, nuori siniharmaa kissa sanoi ja näytti sähisten hampaansa. Ruskean kollin korvat menivät luimuun ja tämä luikki kömpelösti tiehensä. Kun tätä ei enää näkynyt, kissa lopetti sähinänsä ja sumu hälveni, sekä taivaalla paistoi aurinko.
”Märkätassu!” kuului ääni takana. Siniharmaa kolli kääntyi ympäri ja näki parhaan ystävänsä juoksevan häntä kohti. Sinitassu, kolli ajatteli iloisesti. ”Pelastit klaanimme! Olet sankari”, naaras puski ystäväänsä ja nuolaisi tämän päälakea. Märkätassu punastui ja nuolaisi naarasta takaisin. ”Muut ovat tulossa”, siniturkkinen naaras maukui hymyillen punastuneelle kollille. ”Olit tosi urhea.”
”En minä niinkään sanoisi, se oli ihan helppoa”, Märkätassu sanoi vähättelevästi.
”Älä huijaa, se oli varmasti vaikeaa, kun edes Jokitähti ei pärjännyt hänelle”, Sinitassu maukui ja tönäisi kollia leikkimielisesti. Kissat katsoivat hetken toisiaan.
”Märkätassu!” kuului taas ja kolli kääntyi katsomaan. Hän näki koko klaanin tulevan häntä kohti, ensimmäisenä Jokitähti, seuraavana hänen mestarinsa Harmaakallio, joka oli myös varapäällikkö, heidän jälkeensä olivat Märkätassun ystävät ja muu klaani.
”Pelastit klaanimme varmalta tuholta. Sinut tullaan muistamaan ikuisesti”, Jokitähti maukui ja katsoi suoraan kollin silmiin.
”Älä liioittele, Jokitähti. Olisit voittanut sen karvapallon itsekin”, Märkätassu sanoi nolostuneena, kun sai kehuja itse päälliköltä.
”Ja höpsis, en olisi voinut voittaa sitä, eikä kukaan muukaan”, Jokitähti kääntyi muuhun klaaniin päin: ”Kolme hurraa huutoa Märkätassulle!”
”Hurraa, hurraa, hurraa!” koko klaani toitotti yhteen ääneen. Märkätassu meni ihan noloksi kaikesta huomiosta, mutta yritti peitellä sitä. Kissat alkoivat pyöriä kollin ympärillä kiittäen ja onnitellen. Sinitassu, joka istui hänen vierellään, maukui kovaan ääneen: ”Märkätassu pitää ylentää soturiksi!”
”Joo!” yhtyi Märkätassun toinen kaveri Tummatassu.
Nopeasti jokainen kissa maukui myöntävästi kovaan ääneen. Jokitähti katsoi, kuinka kissat ylistivät ajatusta Märkätassun nimittämisestä, vaikka tämä oli vasta nuori soturioppilas. Hän kääntyi Harmaakallion puoleen ja kolli nyökkäsi päällikölle ollakseen samaa mieltä. ”Olkoon menneeksi! Märkätassu nimitetään tänä yönä kuuhuipun hetkenä”, Jokitähti maukui kovaan ääneen ja katsoi nimitettävää kollia, kuin miettisi tälle sopivaa nimeä.
Märkätassu viittoi hännällään Sinitassulle ja tämä juoksi innoissaan kollin luokse: ”Onnittelut klaanin rohkein soturi”, naaras maukui hymyillen.
”Ei sinun olisi tarvinnut”, Märkätassu vastasi nolosti ja loi katseensa maahan. ”Äläpäs nyt, olet ansainnut sen”, Sinitassu puski ystäväänsä ja istuutui tämän viereen. ”Oletko todella sitä mieltä?” Märkätassu katsoi punastuneena naarasta ja se nyökkäsi tälle: ”Myös Tummatassu on samaa mieltä.”
Kollin katse kirkastui ja tämä katsoi ihailevasti ystäväänsä, sekä kehräsi mielissään.

”MÄRKÄTASSU, Märkätassu!” Kolli nousi pystyyn ja tajusi, että oli nähnyt unta. Sinitassu istui hänen vierellään kiusaantuneen näköisenä. ”Mitä nyt? Näytät siltä, kuin hiirensappea olisi heitetty kasvoillesi”, Märkätassu yritti saada naaraan kasvoille hieman hymyä, mutta turhaan.
”Ai mitä? Minulla meni puolet yöunista hukkaan, kun metelöit, kuin mäyrä olisi hyökännyt kimppuusi ja kaiken kukkuraksi et meinannut herätä millään. Ajattelin jo syöttää sinulle kuolonmarjoja, että hiljenisit”, Sinitassu muuttui vain vihaisemmaksi ja lähti astelemaan häntä pystyssä pois oppilaidenpesästä.
Märkätassu lähti naaraan perään: ”Anteeksi Sinitassu, ei ollut tarkoitus suututtaa”, kolli vaikeroi ja yritti saada Sinitassun leppymään. Naaras ei vilkaissutkaan kolliin, vaan asteli mestarinsa Aaltoturkin luo. Märkätassu huokaisi syvään pettyneenä ja kuuli takaansa vahingoniloista naurua. Raidallinen kolli istui oppilaidenpesän vieressä ja nauroi kippurassa: ”No? Saitko pakit?”
”Ole hiljaa, Levätassu”, Märkätassu näytti hampaitaan kolille ja jatkoi matkaansa.
Kolli asteli matalan tuoresaaliskasan luokse. Lehtisateen aika oli alkanut kauan aikaa sitten ja lehtikadon aika olisi pitänyt alkaa jo kuu sitten, sekä mitä kylmemmäksi meni, sitä vähemmän tuoresaalista oli. Märkätassu nappasi kasasta viherlehden aikaan syntyneen kanin ja otti mukavan asennon, sekä alkoi syödä.
”Märkätassu!” kuului huuto leirille tulosuunnasta. Mitä nyt? Oppilas kohotti päätään ja näki tummaturkkisen kollin juoksevan häntä kohti. ”Märkätassu -”, kolli aloitti, mutta Märkätassu keskeytti hänet: ”Niin?” Tumma kissa pyöräytti silmiään ja Märkätassu lisäsi: ”Jatka vaan.”
”Kiitos. Arvaapa mitä, pärjäsin kuulemma erinomaisesti”, kolli sanoi pirteästi.
”Tummatassu, tuossa ei ollut mitään uutta, sinähän pärjäät aina erinomaisesti”, Märkätassu vastasi ja alkoi syödä taas. Tummatassu pyöräytti silmiään uudestaan, mutta antoi asian olla. ”Muuten, oletko käynyt jo katsomassa Laikkulumpeen pentuja?” Kolli vaihtoi puheenaihetta.
Märkätassu nosti päätään ja lipoi huuliaan: ”Pitäisikö?” Tummatassu katsoi ystäväänsä oudoksuen, kuin tämä olisi sanonut jotain hassua. ”Yleensä sinua kiinnostaa kaikki, mitä klaanissa tapahtuu …Vai saitko kalalta kuonoosi Sinitassun nähden?”
”Pahempaa! Sinitassu valitti minulle, että olin puhunut unissani, eikä hän saanut nukuttua sen takia”, kolli maukui harmissaan.
Tummatassu istuutui ystävänsä viereen, kuin sanoakseen, että sääli tätä. ”Älä suotta murehdi, kun hän pääsee metsälle Aaltoturkin kanssa, hän on jo unohtanut, että teillä oli riita”, kolli maukui ja tuuppasi tätä kylkeen rohkaisevasti. Märkätassu nyökkäsi vaisusti. ”Mennään katsomaan vaan niitä pieniä sokeita karvapalleroita niin saat jotain muuta ajateltavaa.”

Kaksikko tassutteli pentutarhalle, juuri silloin hieman kauempaa kuului kutsuhuuto: ”Tummatassu!”
Tummatassu kääntyi ympäri ja näki mestarinsa Haukkakasvon: ”Hupsis! Unohdin täysin, että meidän piti mennä tänään harjoitusaukiolle Valkotassun ja Jääkorvan kanssa.” Kolli lähti kiiruhtamaan mestarinsa luokse ja tajusi jättäneensä ystävänsä yksin. Hän kääntyi, sekä katsoi Märkätassuun pahoittelevasti ja juoksi ulos leiristä mestarinsa perään.
Taas yksin, Märkätassu huokaisi ja asteli pentutarhan sisäpuolelle.
”Kuka?” kysyi Laikkulumpeen heikko ääni. ”Märkätassu”, vastasi kolli hiljaisella äänellä. ”Sinäkö? Tule peremmälle.” Märkätassu näki Laikkulumpeen, joka makasi sammalien päällä. Tämän pennut imivät emostaan maitoa. Hetkinen, oppilas huomasi, että yksi makasi maassa liikkumatta, eivätkä tämän kyljet näyttäneet kohoavan. ”Onko hän – kuollut?” kolli maukui varovasti.
”On”, Laikkulumme sai sanotuksi ennen kuin suuri kyynelvyöry tuli hänen silmistään. Märkätassu katsoi ensin itkevää emoa säälivästi ja sitten kuollutta pentua.
”Tuhkajoki sanoi, ettei sitä olisi voinut estää. Hänen mukaan se oli synnynnäinen vika”, selitti Lähdekukka, joka oli tiineenä ja Laikkulumpeen paras ystävä.
”Onhan pennulla nimi? Niin, että Tähtiklaani voi ottaa hänet vastaan”, Märkätassu kysyi, kun katsoi surullisesti kuollutta pentua kuin se olisi kollin oma.
”Tietysti, Kuupentu”, Laikkulumme maukui ja nuolaisi kuollutta pentua, ”annoin nimen jo ennen kun se kuoli”, naaras jatkoi. Epäilemättä nimi tulee Kuupolusta, Märkätassu tiesi, että Laikkulumpeen emon nimi oli ollut Kuupolku.
”Eikö toisten pentujen nimet ollutkin Kaislapentu, Hopeapentu ja Hiekkapentu?” Märkätassu katsoi Laikkulummetta hieman epävarmana. ”Muistit ihan oikein”, naaras nyökkäsi.
Kaikki hiljenivät ja katsoivat, kun varapäällikkö sekä Märkätassun mestari Harmaakallio tuli sisään: ”Täällähän sinä olet, senkin kelvoton hiirenaivo! Etsin sinua taas joka paikasta, viimeksi löysin sinut parantajanpesästä ja tällä kertaa täältä, huomenna löydän sinut varmaan päällikönpesästä.” Ehkä, Märkätassu ajatteli, muttei viitsinyt sanoa sitä ääneen.
”Meidän on kerättävä tuoresaalista, että klaanimme selviää yli lehtikadon ajan. Nyt menemme metsälle ja tuot niin paljon tuoresaalista, että jokainen klaaninvanhin saa syödäkseen ja sen jälkeen autat muita sammaleiden vaihtamisessa”, Harmaakallio sanoi ankarasti.
”Anteeksi, Harmaakallio. En ole aiheuttanut tahallaan päänvaivaa sinulle”, koska muuten olisin ongelmissa, Märkätassu maukui viattomalla äänellä. Harmaakallio tiesi, että kolli oli ilkikurinen ja yliampuva, mutta ajatteli, että oppilas puhui kerrankin totta. ”Hyvä.”
Kollit hyvästelivät kuningattaret ja tassuttelivat ulos klaanista. Jokiklaanin parantaja Tuhkajoki tuli heitä vastaan suussaan marjoja, kollit tervehtivät toisiaan nyökkäämällä. Märkätassu pani merkille, että parantajalla oli katajanmarjoja.
Kaksikko oli jonkin ajan puhumatta ja Märkätassulle tuli kiusaantunut olo. Tämän onneksi Harmaakallio alkoi puhua: ”Ajattelin, että tekisimme tänään jotain hieman erilasista, nimittäin voisimme mennä hieman kauemmas, kuin yleensä, nimittäin Tuuliklaanin rajalle putouksen lähelle ja voisimme pyydystää jotain muutakin, kuin kalaa.” Vihdoinkin vaihtelua! ”Kuulostaa hyvältä”, oppilas vastasi mielissään.