Kolme voimakasta

Nojoo, päädyin nyt tekemään näille oman tuvan, kun ei tämä nyt mitään suosikki/inhokkihahmoasiaa ole, ja täällä nyt on tupia kaiken maailman Tihkutassuillekin, eikä oikeastaan kukaan tekisi mitään, vaikka laittaisin tänne jotain puhtaita sbämmitupiakin, ja semmoinenhan tämä nyt ei ole, ei lähellekään. Mutta kyllä vain minusta nämä kolme mahtavaa ansaitsevat oman tupansa monistakin syistä, vähäisimpänä se, että olisivat minua mitenkään erityisemmin miellyttäviä hahmoja, oikeastaan melkein ja vain melkein päin vastoin. Se mikä tämmöisen tuvan huono puoli on, on tietysti se, että kaikki Teepottaa lukemattomat, joita taitaa kuitenkin olla aika usea, karttavat tätä kuin ruttoa. No eihän tietenkään näistä hahmoista ole juuri keskusteltavaa, jos ei ole lukenut yhtäkään V3n kirjaa, mutta kyllä jos nyt tietää jotain, niin tätä voisi yrittää pitää semmoisena turvallisena luettavana, mitä nyt tietysti juonareihin voi aina laittaa juonarit. Ainoa, mitä tämä nyt pilailee avoimesti on minun näkemykseni hahmojen kehittymisestä, ja tottahan siinä sivussa tulee faktojakin esiin, että lopussa Leijis on tämmöinen, mutta tapahtumat laitan kyllä pilailijoihin.

Ja miksikö tämmöinen tupa? No tietystikin siksi, koska Voimaa 3nia lukiessani huomasin kyllä jotain perin erilaista, tai ei nyt mitenkään perin, mutta erilaista aiempiin arkkeihin verrattuna. Voimassa 3n kuvaillaan paljon enemmän näiden päähenkilöiden päänsisäistä liikehdintää kuin aiemmin, tai ehkä sitten vain aiempaa kehittyneemmin, mikä tietysti johtaa jo V3n tuvassa ruodittuun arkin tapahtumain hidastempoisuuteen. Mutta kun nyt vertaa aikaisempiin arkkeihin, niin niissä ne päählöt ovat olleet enemmän tai vähemmän semmoisia yksinkertaisia pökkelöitä, ajatukset semmoisia "oh, nyt rakastan tuota, mutta niin tuokin. ---" Närhäri, Leijari ja Paatsa, jotka nyt tässä arkissa saavat vastata lukijain viihdyttämisestä ajatuksineen ovat kyllä selkeästi aiempia päähenkilöitä monipuolisemmin kehittyviä. Ehkä se nyt sitten johtuu vain siitä, että ne ovat semmoisia kriisilapsia, mutta, vaikken nyt mistään realistisista nuortenkirjoista pidäkään, niin V3n aikana oli ihan hauskaa, kun ne päähenkilöt muuttuivat arkin aikana aika paljonkin. Se oikeastaan koko ajan vaihteli, että onko joku tyhmä vai ei, kun mielialainsa myllertelivät koko ajan miten sattuu. Tuliksesta ja Vattis+kumpista nyt osasi ensi-istumalta sanoa, että minkälaisia ne ovat, tyhmiä kirahveja, urhoollisia hyvemoskia. N+L+P oli jotain aivan muuta.

No tottahan hekin nyt ovat kirahvimoskia, siitähän ei pääse mihinkään, se nyt jo olisi jotain, jos joku keksisi tehdä pähenkilön, joka on pieni, mutta surkea, eikä koskaan vahvistuisi tai sitten päählön, joka on iso mutta sama. SKien piirissä lie kuitenkin tyytyminen vähän pienemmän sorttisiin innovaatioihin. Tässähän juuri näissä kolmessa suuressa on semmoinen juttu, että kun niille aluksi povataan, että olette maailmaste mahtavimpia ylikirahvjea, ja sitten se ennustus vaikuttaa niiden elämään, niin ettei ne koskaan ajattele mitään muuta, ja kaiken minkä ne ajattelee, niin ajattelevat vain sen ennustuksen kautta, että ooh olen tämmöinen, koska on tämä ennustus, ja bla bla.

No vaikka se nyt paikoin oli ehk' vähän rasittavaan, niin minusta sitä oli ihan kiva kuitenkin lukea, vaihteeksi vähän syvemmälle päählöiden mielten syövereihin porautuvaa SKiä. Aluksi kun tilanne oli juurikin semmoinen, että Leijis oli vähän semmoinen tyhjä pökkelö, Närhäri semmoinen masentunut emopoika ja Paatsa semmoinen täydellisyyttä havitteleva "olen surkea, tahdon suojella kaikkia" -vinkuja. Sitten vähitellen Närhäri muuttui tuosta astelemasta, missä kaikki olivat joltiseen tyhmiä, suosikikseni, semmoinen nyreä partaansa naureksiva viisas gnostilainen, tietää kaiken ja dissaa mielessään muiden tyhmyyttä, muttei kuitenkaan öykkäröi, vaan on semmoinen viileä gentlemanni, juuri semmoisista hahmoista pidän.

Sitten Paatsa kehittyi semmoiseksi ylimieliseksi soturilakifreaakiksi, ja kävi kaikenmoisia identiteettikriisejä. Ne olivat siinä mielessä ihan kivoja, koska toisaalta rasittavien tyyppien ääliömäisyyttä on ihan hauska lukea, kun voi vain dissata niitä, kuin Närhäri konsanaan, toisinaan se voi käydä hyvin rasittavaksi. Leijiksestä sitten taasen tuli vain yht'äkkiä semmoinen hullu bodari, joka joutuu koko ajan vihan valtaan. Se oli erittäin viihdyttävää, toi nimittäin mieleen erään toverini. "Tiedän, että olen maailmaste paras soturi jne", lisäksi vielä tuommoinen äärimmäinen ylimielisyys/itsevarmuus.

Juonipaljastus:

Entäs sitten lopussa?

Närhäri ei oikeastaan juuri muutu. Pysyy vain semmoisena viihteellisenä ja helposti samaistuttavana älykkönä. Hänessä on kyllä sitä jotain, ehkä Närhiskin vähän osoittelee loppupuolen kurimuksissa semmoisia heikkouden merkkejä, mutta semmoinenhan nyt vain on ihan luonnollista, ja ehkä hahmo tosiaan olisi vähän yksiulotteinen, jos se vain yrmyilisi koko ajan samalla lailla, pieni pehmoilu kai on sallittava, kun muuten kyseessä on kuitenkin SKpäähenkilöiden tasolla jopa erinomainen hahmo.

Leijis sitten vähän tasoittuu loppua kohden, muuttuu taas tylsäksi pökkelöksi, Tuliin klooniksi, vastuunsa kantavaksi tylsäksi aikuiseksi.

Juonipaljastus:

Paatsa taasen muuttuu lopussa kyllä oivalliseksi. Tai juuri semmoisela sadistisella tavalla oivalliseksi, sekoaa ihan täysin, pahemmin kuin Tähtiklaani, ihme fundamentalisti, heikkomielinen ideuutti. Ehdottomasti juuri Paatsa on kyllä se henkilö, joka tekee V3n lopusta niin perin mainion, ongelmalasten sekoilua on aina niin viihteellistä lukea.