Hopeatassun Tarina

Hopeanvärinen solakka naaras, jonka jalat ja häntä ovat pitkät ja voimakkaat. Silmien väri on sinertävän harmaa, ja ne kuvastavat hyvin hänen mielialojansa sillä jos hän on vihainen, niin hän jakelee murhaavia silmäyksiä kaikille jotka erehtyvät tulemaan lähelle. Sen edessä kuka tahansa tuntee itsensä pieneksi. Hännän melko päässä on musta piste, joka on hyvä tunnusmerkki, vaikka kissan väritys on muuten aika normaali, jos satiinimaista säihkyä ei lasketa. Vedessä hänen turkkinsa lainehtii kuin ahdinparta. Siro rakenne ja pieni koko tekevät Hopeatassusta vikkelän, mutta hänellä ei ole tarpeeksi massaa esimerkiksi vastustajan tönäisemiseen. Siksi hänelle kynnet ovat tärkeä ase, joista hän huolehtiikin hyvin.

Erittäin vaihteleva. Kun hän kyllästyy yhteen mielialaan, hän vaihtaa toiseen. Tähän saattaa olla osasyy se, että hän haluaa huomiota, mutta pohjimmaisena on se että hän ei melkein koskaan ole aidosti iloinen. Hän leikkii, jottei kukaan huomaisi, miten pelokas, masentunut alakuloinen ja surullinen hän on sisimmissään äitinsä kuolemasta, ja siitä että hänen isänsä vaanii yhä "tuolla jossain". Hän haluaisi purkautua jollekulle, mutta ei tahdo kuormittaa muita ongelmillaan, eikä tahdo että kukaan muu käyttäisi hänen heikkoutta hyväkseen esimerkiksi kiusaamalla.

emo: Valosilmä (Jokiklaani)
Isä: Variskynsi (Erakko)
Sisarukset: -

saada pentuja, tulla hyväksi soturiksi ja metsästäjäksi, kostaa äitinsä kuolema ja hajaannuttaa raaka veriklaani.

"Oletko varma, että haluat mukaan, Hopeapentu?" emo kysyi pennultaan.
"Tietysti haluan mukaan! En ole koskaan nähnyt isääni." Hopeapentu sanoi.
"Hyvä on. Mennään." Valosilmä ja Hopeapentu ryömivät ulos pentutarhasta. Aamu oli vasta sarastamassa.
”Minne matka?" Hopeapentu käänsi katseensa ja huomasi laineturkin. Hopeapentu oli juuri vastaamassa, kun hänen äitinsä vaiensi hänet heilauttamalla häntäänsä."Minä ajattelin viedä Hopeapennun metsään. Olen itsekin vähän kankea ulkoilun puutteesta johtuen." Valosilmä vastasi. Hopeapentu tuijotti silmät ymmyrkäisinä äitiään. Kun he olivat hyvästelleet Laineturkin, he kääntyivät metsän siimekseen. Kun he eivät enää nähneet leiriä, Hopeapentu kysyi äidiltään
"Mikset kertonut totuutta?".
"On parasta, että he luulevat isäsi olevan Jokiklaanilainen." Valosilmä vastasi nuolaisten pentunsa korvaa. He kävelivät tovin joen vierellä alavirtaan. Jokiklaanin rajalla he pysähtyivät. Metsässä vilahti jotakin tummaa. Heidän eteensä ilmestyi vahva, ruskea kolli.
"Tilanne on muuttunut, Valosilmä. En saa enää asua kaksijalkalassa. Veriklaanilaiset ovat raivoissaan ja hautovat kostoa, ja jollen tuo heille pentua koulutettavaksi, he tappavat minut. Sinun on annettava pentusi minulle, jos tahdot että elän." Vaikka Hopeapentu oli peloissaan, se ei ollut mitään verrattuna pelkoon joka peilautui hänen äitinsä silmistä; Valosilmä oli melkein paniikissa.
"En mitenkään voisi luopua Hopeapennusta, Variskynsi. Sinä tiedät sen!" Valosilmä huusi kissalle.
"Luovutko mieluummin minusta kuin tuosta pahaisesta pennusta? se kuuluu puoliksi minulle, ja minä tarvitsen sitä sinua enemmän. Otan omani pois vaikka väkisin jos on pakko," Variskynsi murisi.
"Vain kuolleen ruumiini yli!" Valosilmä uhosi asettuen Variskynnen ja hopeapennun väliin.
"Olkoon niin!" Variskynsi hyppäsi karjaisten Valosilmän selkään puraisten luuhun asti syvän haavan. Valosilmä huusi tuskasta kykenemättä nousemaan, ja Variskynsi kääntyi Hopeapentuun päin. Hopeapentu peruutti taaksepäin, kunnes tunsi puunrungon selkäänsä vasten. Viha kuohahti Valosilmän sisällä. Viimeisillä voimillaan hän syöksyi päin Variskynttä
"Sinä et koske häneen!" Valosilmä karjui sillä raivolla, jonka emo kokee kun hänen pentunsa yritetään riistää tältä. Hän upotti kyntensä kolliin, jota ennen oli rakastanut, ja puri tätä lapaan. Variskynsi ulvaisi, ja valosilmä puri vielä kovempaa. Vielä kolmijalkaisenakin Variskynsi oli pelottava vastus. Hän kierähti selälleen ja litisti Valosilmän alleen. Kuului vaimea naksahdus, ja Valosilmä muuttui veltoksi. Variskynsi nousi hiljaa seisomaan.
"Anna anteeksi, mutta valitsit tuon tien itse," Variskynsi kuiskasi murheellisena entisen kumppaninsa korvaan
"Ei" Hopeapentu vinkaisi. Variskynsi kääntyi uudelleen pentuun päin. Hopeapentu kyyristyi puuta vasten ja alkoi täristä. Yhtäkkiä hopeinen hahmo hyökkäsi ruskeaa kollia vasten.
"Laineturkki!" Variskynsi ei ehtinyt puolustautua. Variskynsi huojahti ja laski liikaa painoa kipeälle jalalleen joka petti hänen allaan. Laineturkki käytti hänen heikkouttansa hyväkseen ja viilsi variskynnen vatsaan haavan. Variskynsi kohottautui jaloillensa, ja perääntyi. "Tulen vielä hakemaan sinut, vaikka se olisi viimeinen tekoni!" hän sähisi Hopeapennulle, vilkaisi kerran Laineturkkia ja liikkasi metsään, pois Jokiklaanin rajalta.
"Pystytkö kävelemään?" Laineturkki kysyi aidosti huolestuneena. Hopeapentu nyökkäsi vaisusti, ja Laineturkki rupesi raahaamaan Valosilmän ruumista takaisin leiriin. Kun he saapuivat leiriin, kukaan ei kysynyt mitä oli tapahtunut, eikä Hopeapentua huvittanut kertoa.

Hopeatassu liukuu vähän väliä ulos ja sisään mielikuvitusmaailmastaan, jonka hän oli luonut ettei hänen olisi tarvinnut ajatella murheitaan. Mutta koska trauma oli niin järkyttävä, hän jäi koukkuun mielikuvitusmaailmaansa. Siksi hän saattaa unohtaa kokonaan mitä on ollut tekemässä, ei halua olla muiden kissojen lähellä ja puhuu välillä itselleen/mielikuvitusystävilleen kun muut eivät kuule.
Hänellä on myös hitusen erillaisia alteregoja, sivupersoonallisuuksia (jos joku haluaa tietäämiksi katsokaa wikipediasta) eikä hänen tajunsa siitä mitä oikeasti on tapahtunut ja mitä ei ole kauhean tarkka. Hopeatassu tietää kyllä mitä tapahti ja miten asiat ovat, mutta joskus tuntuu että jos hän edes puhaltaisi liian kovaa kaikki paljastuisikin valheeksi. Muistot saattavat olla sumeita, eikä Hopeatassulla ole varsinaista yhteyttä menneisyyteensä, koska se ei oikein dissosiaatiohäiriön takia tunnu omalta. Mutta Hopea ei puhu koskaan ongelmistaan, koska vähättelee niitä eikä halua olla erillainen.