Pimeydenpentu ~ The Story

Musta pieni kolli tassutteli lähemmäs myllyä. Hänen hännänpäänsä heilahteli iloisesti, ja hän kehräsi itsekseen. Kirjava,pullea kolli ilmestyi myllyn rikkinäisten ovien välistä.
’’Pentu? Oletpa sinä iloinen’’, kirjava kolli sanoi. Pentu hätkähti,ja säntäsi myllylle.
’’En minä ole pentu enään!’’ pentu murahti. Kolli naurahti, ja istahti nurmikolle.
’’Miksei minulla ole hienoa nimeä? Harakalla ja Jyvälläkin on!’’ pentu kysyi anovasti.
’’Harakka on hullu, hän oli ennen villi. Nyt vain kahjo erakko’’, kolli varoitti.
’’Entä Jyvä? Ja sinullakin on, Pulla’’, pentu jatkoi. Kirjava kolli, Pulla, pudisti päätään, ja huokaisi syvään. Sitten hän katosi myllyyn. Pentu jäi sanattomana seisomaan yksin.

Pentu huokaisi, ja lähti tepastelemaan kohti kivistä muuria, joka näkyi kaukana. Harmaa,valtava,laiha ja takkuinen kolli, istuskeli muurilla ja katseli metsään, joka oli vain pienen matkan päässä. Pentu saapui muurille, ja loikkasi tämän viereen.
’’Ai hei... Varjomieli!? En uskonut näkeväni sinua enää!’’ vanhus kähisi yllättyneesti.
’’Varjo...Kuka?’’ pentu toisti hämmentyneesti. Takkuinen vanhus pudisti päätään, ja huokaisi.
’’Näköni alkaa olla ruosteessa...En ole enää sama, vanha Harakkamieli...’’ Harakka huokaisi.
’’Harakkamieli? Oletko se sinä, Harakka?’’ pentu kysyi ymmällään.
’’Olen, se oli soturinimeni. Varjomieli oli veljeni, silloin kun kuuluin vielä Varjoklaaniin’’, Harakka selitti, ja sulki silmänsä ja alkoi kehrätä.

Pentu alkoi kysellä aina enemmän ja enemmän;
’’Mikä klaani?’’, ’’Onko niitä enemmän?’’ ja ’’Mitkä soturit?’’ . Harakka, Harakkamieli, selitti pennulle kaiken klaaneista, sotureista, ja kaikesta muustakin. Viimein pentu kysyi:
’’Voisiko minusta tulla soturi?’’ Harakkamieli naurahti, ja mietti hetken.
’’Arvasin että kysyisit tuota! Mutta olet juuri sopivan ikäinen oppilaaksi. Eli valmis koulutukseen’’, hän vastasi lopulta. Pentu loikkasi korkealle ilmaan ja naurahti.
’’Minusta tulee soturi, minusta tulee soturi! Saanko paremman nimen?’’ pentu kysyi ylpeästi.
’’Tietenkin...Pentupentu...Siis...Tuo kuulosti ääliömäiseltä. Mitäs ne soturit sanoivatkaan...’’ Harakkamieli mutisi. Hän sulki jälleen silmänsä, ja hymyili hetken kuluttua.
’’Niin se oli! Pimeydenpentu, olet muka kirottu, hah! Myrskyklaanin päällikön puppua’’, hän naurahti epäilevästi. Pentu henkäisi ylpeästi, ja pöyhisti rintansa ylpeästi.
’’Olen Pimeydenpentu!’’ pentu naukaisi. Vanhus naurahti, ja katsahti laskevaa aurinkoa.

’’Aloitamme huomenna koulutuksesi. Minä, Harakkamieli, toimin mestarinasi, ja tästä päivästä lähtien olet...Pimeydentassu’’, Harakkamieli julisti, ja toivotti onnea huomiselle. Hän loikkasi alas muurilta, ja katosi metsään. Pimeydentassu kiisi heti kohti latoa. Hän ei kertoisi Jyvälle ja Pullalle tästä mitään, he vain huolestuisivat, ja pitäisivät hänet myllyssä. Hän sukelsi pienestä kolosta sisään, ja kotoisa, vanha tuoksu tulvahti hänen sieraimiinsa. Mylly oli melko hyvässä kunnossa, ovia ja muutamia koloja lukuunottamatta. Myllyssä oli myös heinäpaaleja, ja talikko, sekä joitakin laatikoita. Vahoja lakkeja, joita koit mutustelivat öisin, sekä yläkerta. Hän asteli varovaisesti tikkaita ylös. Ne olivat sopivassa asennossa, kissan kiivettäviksi.
Yläkerrassa oli hiiren raatoja, ja lisää laatikoita. Mylly muistutti kovin vanhaa latoa. Myllyn keskellä oli kummallinen, puinen tolppa, johon he teroittivat kynsiään. Pimeydentassu ja Jyvä, jota hän piti emonaan, nukkuivat kahden laatikon välissä, johon oli raahattu kasveja. Pulla, jota hän piti isänään, nukkui korkeimmalla paikalla olevassa avonaisessa laatikossa.

’’Missäs olet ollut pentuseni?’’ keltainen kissa kysyi, ilmestyessään varjosta.
’’Jyvä!’’ Pimeydentassu kehräsi, ja puski Jyvää. Jyvä naurahti, ja nuolaisi pentunsa päätä.
’’On aika levätä, olet ollut koko päivän ulkona’’, Jyvä maukui, ja johdatti pennun makuupaikalleen. He kävivät makaamaan vierekkäin, ja sulkivat silmänsä. Pimeydentassu jännitti, mitä saisi huomenna oppia...