Ilvesklaani 1 - Myrskyn silmässä

Ninja istui laitumen aidalla katsoen tummaa havumetsää joen toisella puolella. Joen yli meni vanha silta. Ninja halusi mennä tutkimaan metsää, mutta sen ajatukset katkaisi Syömään!–huuto.
Ninja käänsi päätään ääntä kohden. Olisi se pitänyt arvata! Sen rakas omistaja oli laittanut sen ruokakuppiin sitä kamalaa moskaa, ja se kaikki pitäisi syödä, Ninja ajatteli. Hän hyppäsi alas aidalta, katsahti metsään, ja lähti juoksemaan kotia kohden. Tallin ja valjashuoneen ovet olivat auki, jotta Ninja pääsi syömään. Ruokana oli kumminkin sitä samaa vanhaa, kuivamuonaa. ’Mutta ne on syötävä,’ Ninja ajatteli kyllästyneenä ja kyyristyi aterioimaan sitä sen mielestä kamalaa ruokaa. ’Paljon mieluummin söisin vaikka mutaa!’ Ninja huudahti mielessään kyllästyneenä.
Syömisen jälkeen hän lähti kohden laidunta, mutta kävi ensin hyvästelemässä tallin kolme hevosta, yhden shetlanninponin ja suomenhevostamman ja –varsan, jotka tallissa asuivat.
Hyvästeltyään heidät Ninja käveli reippaasti pitkän ja korkean kevätheinikon suojissa. Hevoset eivät saaneet olla laitumella vielä, kun oli pakkasöitä, sillä niillä, erityisesti shetlanninponeilla on riski saada ikävä kaviokuume, jos ne syövät heinää, joka on ollut pakkasessa. Ilma oli kylmää, mutta tyyntä. ’Mitä jos siellä on vihaisia eläimiä?’ hän mietti. Pian hän saapui Vanhalle sillalle, mutta kääntyi nopeasti kohden omistajansa taloa.
Jos hän ei palaisi takaisin, niin piti käydä hyvästelemässä. hän otti pitkiä, nopeita loikkia, päästen pian ikkunan taakse, jonka omistaja aukaisi ja otti Ninjan syliinsä.
”Taidat kerjätä huomiota? No, tulehan, niin rapsutetaan,” omistaja sanoi. Ninja loikkasi tämän syliin ja tyttö alkoi rapsutella Ninjaa. Kun Ninjaa oli rapsuteltu tarpeeksi, Ninja hyppäsi alas sylistä ikkuna laudalle ja lähti avoimesta ikkunasta ulos, katsoen omistajaansa, naukaisten hyvästit. Se ei tiennyt, että se katsoi omistajaansa viimeisen kerran pitkiin aikoihin. Hän ensin mietti pitäisikö oikeasti lähteä tutkimaan metsää, ainoasta paikasta, jonka kodiksi oli tuntenut. Tuskimpa. Mutta nyt Ninjan sydän ja veri janosivat seikkailua, jota saattaisi havumetsästä löytyä, ja uteliaisuus nosti päätään. Oli aika lähteä.
Ninja oli tehnyt päätöksensä. Hän lähti juosten kohden vanhaa siltaa, jokea myötäillen. Vanhalle sillalle päästyään hän pysähtyi ja tutki siltaa kriittisesti. Se oli vanha, ja se saattaisi romahtaa, mutta joen ylikään ei kastelematta tassujaan päässyt. Oli mentävä siis sillan yli. Astuttuaan etutassullaan sillalle, Ninja kavahti nopeasti taaksepäin, kun silta natisi. Kestääkö se? Ninja mietti, mutta päätti kokeilla uudestaan. Hän otti varovaisia, tarkkaan mietittyjä askelia kohden vastarantaa.
Vaikka silta natisi uhkaavasti, se kesti. Onneksi. Vastarannalle päästyään hän seurasi jokea tummaa havumetsää myötäillen, kunnes saapui hieman tulvivalle joenhaaralle, purolle. Sitä seuraten hän saapui uhkaavan pimeään havumetsään. Siellä hän käveli, kunnes metsä alkoi valoittua ja hän saapui lehtimetsään, jossa hän istuutui maahan katsahtaen metsään. Tämä oli hänen ensimmäinen käyntinsä siinä metsässä eikä hän tiennyt, mitä hänen pitäisi nyt tehdä.

Marjajuuri oli ylpeä. Hän oli juuri saanut luvan osallistua vartioihin, ja liikkua yksin klaanin reviirillä, leirin ulkopuolella. Niimpä hän olikin nyt mennyt tulvivaa puroa seuraillen havumetsään, oravia metsästämään. Oravia oli ollut Marjajuuren mielestä aina jokea seurailevassa havumetsässä. Hän askelsi kohden havumetsään, niityllä, jolla ilvesklaanilaiset harjoittelivat ahkerasti taitojaan. Pian kuitenkin hän havaitsi hajuaistillaan vieraan hajun, jossa oli kuitenkin häivähdys tuttua, joen takaista maailmaa. ’Kummallista. En ole koskaan haistanut samanlaista hajua,’ Marjajuuri ajatteli mielessään. ’Ehkäpä se on vain joen taakse eksynyt ihmisen pentu tai vain sitten kissa, joka on seikkailunhaluinen,’ hän jatkoi ajatuksissaan. Hän oli tietämättään osunut aika oikeaan.
Pian hän havaitsi metsien rajalla, missä havumetsä muuttuu lehtipuiden valtaamaksi metsäksi, pienen eläimen varjon, joka oli pienempi kuin hän, mutta ei paljoakaan. Hän kyyristyi pitkään heinikkoon ja käytti kaikkia taitojaan pysyäkseen näkymättömänä. Pian hän oli jo hiipinyt lähelle tuota eläintä.
Marjajuuri havaitsi kivenmurikan maassa, hänen edessään ja otti sen suuhunsa. Lisäksi hän oli puun alla ja ehti loikata puun rungolle, ennen kuin kissa, jollaiseksi Marjajuuri eläimen ajatteli, huomasi häntä vaanineen kissan. Marjajuuri, vaaleanruskea naarasilves, vanhin oppilaista ja jonka kasvoilla oli musta läikkä, oli loikannut juuri puun oksalle, joka sijaitsi aivan kissan yläpuolella. Pian Marjajuuri nakkasi kiven kauemmas kissasta ja oli aavistanut oikein siitä, mitä kissa tekisi kiven osuttua maahan pienen äänen kera. Kissa nousi istuviltaan seisomaan ja tassutteli kiven luo.
”Miten tälläinen kivi onnistui tippumaan jostain? kissa kysyi itsekseen. Silloin Marjajuuri loikkasi alas oksalta kisssan taakse ja sähähti hampaat irvessä.
”Kuka sinä, kissan rääpäle, olet ja mitä teet Ilvesklaanin reviirillä!?”Marjajuuri sähisi ja kissa loikkasi ympäri karvat pystyssä säikähdyksestä.
”A-a-anteeksi! En tiennyt, että tämä on jonkun koti, mutta että Ilvesklaanin ja ilvesten koti. Ainiin... Unohdin vallan esittäytyä! Olen Ninja ja asun maatilalla joen toisella puolen. En teinnyt, että täällä on mitään eläimiä ja tulin tutkimusretkelle,” Ninjaksi esittäytynyt kissa sanahti pelästyneenä. Toisen mau’unta oli pelokasta, siinä oli hieman änkyttävä sävy ja tämän kaikki jäsenet tärisivät niin innosta kuin pelosta. Toisen katse oli peloissaan, että innoissaan seurastaan, olihan se kovin pelottavaa olla kissana ilveksen edessä, vielä kun toinen sähisi ja oli vihainen.
’Miten selviän tästä?’ Ninja ajatteli ilveksen edessä. Hän värähti kauttaaltaan ajatuksesta, että tuo ilves hyökkäisisi hänen kimppuunsa. Ajatus verestä ja karvoista kaikkialla puistattivat Ninjaa, mutta eniten puistatti se, että hän menettäisi henkensä eikä koskaan enään saisi elää maailmassa, maailman parhaassa kodissa maatilalla hevosten keskellä.
”No, minun pitäisi tästä mennä, heippaah!” Ninja huikkasi kuin mitään ei olisi tapahtunut. Marjajuuri ei päästänyt häntä helpolla.
”Tule mukaani ja varo, ettet yritäkään karata, sillä en ole niin kiltti kuin päälle päin voisi näyttää!” ilves sähisi vihaisena ja viimeiset sanat hän melkein sylkäisi sanat Ninjan suuntaan. Ninjan ei auttanut kuin seurata vihaista ilvestä.
”En voi päästää sinua. Kumminkin juoruaisit kaikille kissimirreille kautta maailman, että olet tavannut Ilvesklaanin omassa kotimetsässäsi. Pah, sanon minä! Saat tavata päällikköni, joka päättää mitä sinulle tehdään, nyt tule!” Marjajuuri tiuskaisi. Ninja nyökkäsi hieman peloissaan ajatuksesta, että hänen täytyisi kohdata kokonainen klaani näitä kissapetoja, jotka olivat suurempia kuin hänen suurin näkemänsä kissa!
Leirin tunneliin päästessään Ninja henkäisi hämmästyksestä. Jo ulkoapäin leiri oli hieno! Hän tutki katseellaan kaikki ulkona olevat kohteen, jos vaikka jäisi vangiksi. Hän tassutteli pian Marjajuuren perään, joka pujahti tunnelista sisään leiriin. Itse tunneli oli tilava ja siihen mahtui helposti kaksikin suurta ilvestä vierekkäin ja peräkkäin.
Ninja oli hämmästynyt tästä pienoismaailmasta, jonka näki edessään. Siellä oli monia ilveksiä, kyyristyneenä syömään ateriaansa. Ninja näki suuren puun leirin kasvimuurin edessä ja huomasi sen juurissa kolon maan alle. Hän ei huomannut ensin ylvästä, nougatinvaaleaa naarasilvestä, jonka turkissa oli mustia, ruskeita ja harmaita pilkkuja ympäriinsä. Sen pitkät viikset väpättivät hieman uteliaisuudesta. Tuo tassutteli siroin askelin kohden Ninjaa ja Marjajuurta.
”Marjajuuri, tuo itsesi ja tuo kissa pesälleni heti,” Nopeatuuli, Ilvesklaanin päällikkö käski oppilasta. Se nyökkäsi ja näytti tiukan katseen Ninjalle, joka käski seuraamaan häntä. Ninja seurasi vastahakoisin askelein Marjajuurta ja Nopeatuulta tämän pesälle.
Pian Ninja oli jo maan alle kaivetussa pesässä, jonka seinät oli vuorattu kasveilla. Eräässä nurkassa oli havumaton päälle aseteltu talja, jonne ilves oli jo mennyt makuulleen.
”Kerrohan, Marjajuuri, kuka tämä tuoma kissasi on?” ilves kysäisi viikset uteliaisuudesta väpättäen.
Marjajuuri mietti hetken mitä sanoa. Ninja astui askeleen eteenpäin ja otti henkeä.
”Olen Ninja ja saavuin tänne ensiksi tutkimaan tätä metsää. En tiennyt, että täällä asustaa jokin klaani. Olen pahoillani,” tämä sanahti pahoittelevana. Nopeatuuli katsoi toista tutkivasti. Tuon mietteet eivät paljastuneet kasvoilta, joten Ninja oli hieman hätääntynyt kohtalostaan.
”Olen päättänyt Ninjan kohtalon,” Nopeatuuli sanahti ja nousi makuupaikaltaan. Hän käveli ilveksen ja kissan välistä ja loikkasi pesän ulkopuolella suurelle ja paksulle juurelle kolon päälle.
”Jokainen, joka kiinni saa itse saaliinsa, tulkoot Johtajankolon luokse klaanikokoukseen,” Nopeatuuli ilmoitti ilvesklaanilaisille ne tutut sanat, joita klaanin päälliköt kautta aikain olivat lausuneet.
”Klaaniimme on ilmestynyt kissa, Ninja, joka on tullut tutkimaan metsää. Olen päättänyt hänen kohtalonsa. Hänelle tehdään testi, jonka perusteella hänet tapetaan tai hyväksytään klaaniin. Teemme testin huomenaamuna Hiekkalehvän kanssa. Kokous on päättynyt”, Nopeatuuli ilmoitti selkeällä ja kuuluvalla äänellä, joka ei horjunut kertaakaan epävarmuudesta. Ninja haukkoi henkeään. Hänet joko otettaisiin klaaniin tai tapettaisiin.
Hän ei tiennyt minne mennä nukkumaan, mutta seurasi Marjajuurta pesälle, jossa toinen nukkui. Ninja kohautti olkapäitään ja tassutteli kauimpaiseen nurkkaan. Pian kissa nukahtikin synkkään, valottomaan uneen, josta hän ei erottanut tuoksuakaan.
Ennemmin kuin Ninja arvasikaan, saapui aamu, kirkkaana ja lämpimänä. Ninja ei ollut nähnyt Ilvesklaanin leiriä vielä aamuauringossa, jonka näkeminen sai kissan haukkomaan henkeään. Klaanin aamuinen hälinä sai Ninjan olemaan onnellinen – ainakin hetken aikaan ennen tajuamistaan, että tänään määrättäisiin hänen elämänsä suunta. Joko hän pääsisi tähän yhtenäiseen klaaniin tai menettäisi henkensä. Hän huokaisi keveästi valinnan takia, hän voisi menettää henkensä.
Hetkeä myöhemmin saapuivat Nopeatuuli ja Hiekkalehvä, klaanin varapäällikkö, Ninjan luokse.
”Oletko valmis, Ninja?” Nopeatuuli kysyi hetken mietittyään jotain. Ninja nyökkäsi hitaasti. Nyt hänen elämänsä suunta määräytyisi, hänen oli tehtävä kaikkensa.
Nopeatuuli oli opastanut Ninjan suurelle Suurtammelle, jonka oksat levittyivät suurina kurotellen kohden taivasta. ’Tuolta olisi hyvin tuskaista tippua. Elämäni taatusti vilisisi silmieni edessä,’ Ninja ajatteli tuskaisesti. Hän katsahti joko tulevaan päällikköönsä tai tappajaansa, Nopeatuuleen.
”Ensimmäinen tehtäväsi on hakea Suurtammen latvasta tänä aamuna Hiekkalehvän piilottama esine. En paljasta mikä se on, vaan sinun täytyy itse etsiä se,” Nopeatuuli selitti Ninjalle, joka katsahti toiseen tarkkaavaisesti. Ninja nyökkäsi ja loikki nopein loikin Suurtammen juurelle. Hän jännitti lihaksensa loikkaan, hypätäkseen Suurtammen eräälle suurelle juurelle, joka levittyi kauas. Pian Ninja loikki suuren tammen paksuilla ja kestävillä oksilla kohden latvaan, jonne jokin esine oli piilotettu. ’Katso myös maisemia!’ ääni Ninjan mielessä huudahti käskevästi. ’Ehkä sitten latvassa!’ Ninja huudahti käskevälle äänelle mielessään. Pian hän joutui valinnan eteen, sillä Suurtammen latvasta lähti kohden taivasta kaksi suurta oksaa, joissa kummassakin oli kissanpainon kestäviä oksia mielinmäärin. Ninja valitsi oikean puolen ja loikki siihen suuntaan. Pian hän näki yhdellä oksalla jonkun esineen, joka oli vihreä. Hän loikki sinne, ja otti esineen suuhunsa. Se oli eräänlainen lehdistä sidottu paketti, joka tuntui kevyeltä. Sen jälkeen Ninja loikki samaa reittiä paketti suussaan alas. Pian hän olikin jo alhaalla ja vei paketin Nopeatuulelle. Tämä nyökkäsi kiitoksen.
”Hyvä, Ninja. Seuraavaksi taisteliharjoitus. Tähän käytämme erästä sinulle tuntematonta ilvestä, ettet vain sanoisi, etten halua satuttaa häntä,” Nopeatuuli selitti ja pensaiden takaa ilmestyi Hiekkälehvä ja tämä tuntematon ilves. Tuo ilves sähähti kissalle.
”Tuonko kissan kanssa joudun taistelemaan? Ei kiitos, hän on nössö!” ilves murahti. Hän kääntyi ympäri, huomaamatta Ninjan valmistautumista loikkaan. ’Hah! En ole nössö, se nähdään pian!’ Ninja huudahti mielessään. Hän loikkasi toisen kylkeen käpälät edellä ja paljasti hampaansa irvistykseen. Hän sai kynsillään otteen toisen kyljestä ja riuhtaisi hampaillaan nahasta palasen. Veri alkoi norota siitä. Pian ilves mourusi äänekkäästi ja yritti saada otetta kissasta, joka loikkasi erään kaatuneen puun rungolle. Kaste oli liukastanut siitä kuin jäätä ja ilman kynsiä siitä saattoi liukua erääseen kuoppaan, johon oli kerääntynyt vettä.
”Vielä minä sinut nappaan!” huudahti punaruskea ilves mourusi äänekkäästi kostonsa ja loikkasi kynsiä käyttämättä puunrungolle. Tämä loikkasi kissaa kohden, mutta Ninja väisti ovelasti alas rungolta ja ilves liukui suoraan puunrungon päähän ja vesilammikkoon. Tämä pian juoksi suoraan lammikosta turkista vettä noruen, varoen kylkeään, ulisten kirouksia kohden kotiaan.
Ninja tassutteli Nopeatuulen luokse, joka oli todistanut istuen koko tapahtuman. Tämä nyökkäsi hyväksyvästi ja uppoutui takaisin ajatuksiinsa hetkeksi. Pian hän nousi seisomaan ja heilautti häntäänsä.
”Menemme nyt leiriin, Hiekkalehvä, käytkö saalistamassa klaanille saalista? Jonkun on pidettävä klaani kylläisenä”, Nopeatuuli sanahti. Hiekkalehvä nyökkäsi ja poistui metsään. Ninja ja Nopeatuuli jatkoivat matkaansa klaanin leiriin, päästen pian sen muurin luo. He kiersivät sen etupuolelle, tunnelin luo. Siellä he pujahtivat sisälle. Klaani kääntyi katsomaan tulijoita ja heidän silmistään paistoi uteliaisuus. Nopeatuulen katse ei kertonut mitään, kun tämä käveli klaanin ohi värähtämättäkään tulevaa ratkaisuaan tämän uskaliaan kissan kohtalosta. Nopeatuuli loikkasi yhdellä sirolla loikalla juuren päälle ja katsahti klaaniinsa ohitse vielä suuaukon edessä olevalle kissalle. Ninja ymmärsi sen paremmin, kuin jos Nopeatuuli olisi huutanut sen koko klaanin kuullen kovalla äänellä. ’Tule, tule klaanin keskelle, Ninja.’ Ninja tiesi tämän tarkoittavan katseellaan. Ninja huojentui ja turkki laskeutui piirun verran, olihan Ninja pörhistänyt sitä uteliaisuuden miltei ratkoessa hänen mielensä. Ninja asteli lähelle juurta, kauemmas klaanilaisista.

”Jokainen, joka kiinni saa itse saaliinsa, tulkoot Johtajankolon luokse klaanikokoukseen,” Nopeatuuli sanahti kunnioittavalla sävyllä nämä tutut sanat, jotka Ninja oli kuullut kerran. ’Ehkäpä kuulen nuo sanat vielä uudelleen joku päivä. Ehkä Nopeatuuli vain tarkoitti katseellaan, että minun ei tarvitsisi olla valmistautunut. Ehkä kuolen, ehkä jään klaaniin,’ Ninja mietti hetken ajan, valmistautuen Nopeatuulen ratkaisuun hänen kohtalostaan.
”Kuten tiedätte, klaaniimme saapui eilen uskalias ja seikkailunhimoinen kissa. Teimme tänä aamuna hänelle testin, jossa mukana oli itse Punakotka,” Nopeatuuli sanahti ja hänen täytyi hetkeksi tauota, sillä klaani ulvahteli entiselle klaanitoverille, joka karkoitettiin klaanista tämän tekemisiensä ja kunnianhimonsa takia. Nyt Punakotka eleli Kotkalaaksossa.
”Olen päättänyt Ninjan kohtalon. Hän jää klaaniin. Lisäksi hänet nimitetään juuri nyt oppilaaksi koko klaanin edessä. Tulisitko Ninja tänne meidän kaikkien eteen?” Nopeatuuli sanahti ja hypähti juurelta alas ja Ninja nousi ylös häkeltyneenä ja katsahti ympärilleen ennen kuin asteli Nopeatuulen luokse.
”Haluan nimittää tämän seikkailunjanoisen ja rohkean kissan, Ninjan, Ilvesklaanin oppilaaksi koko klaanimme edessä ja antaa hänelle oppilasnimensä. Lupaatko, Ninja, opetella klaanimme tavat ja suojella sitä kaikilla voimillasi?”Nopeatuuli käänsi katseensa Ninjaan, joka oli häkeltynyt vieläkin. Nopeatuulen katseesta huokui pieni ylpeys.
”Lupaan, Nopeatuuli,” Ninja sanahti hieman sortuvalla äänellä tilanteen yllätyksellisyyden takia. Nopeatuuli nyökkäsi.
”Siinä tapauksessa, annan päällikönnimeni koko valalla oppilasnimesi ja mestarisi. Ninja, tästä hetkestä lähtien sinun nimesi olkoot Ninjajuuri, kunnioittaen alkuperääsi, ja mestarisi tulee olemaan Tuhkakorva,” Nopeatuuli sanahti. Tuhkakorva asteli rauhallisena Ninjajuuren luokse ja katsahti tämän silmiin. Niissä huokui pieni ilkikurisuus, joka sai Ninjajuuren hymyilemään arasti. Klaanin jäsenet saapuivat Ninjajuuren luokse ja koskettivat kuonollaan tämän otsaa. Näin he tervehtivät uutta klaanin jäsentä. Oppilaiden katseista huokui ilo, kuin he iloitsisivat uudesta ystävästä. Ninjajuuri hymyili. Pian koko klaani asteli tuoresaaliskasan luo, muodostaen Ninjajuurelle polun sinne, jotta tämä uutenä oppilaana ja jäsenenä voisi ottaa ensimmäisenä ruokansa.
Ninjajuuri asteli tuoresaaliskasan luokse ja valitsi itselleen hiiren, josta huokui Hiekkalehvän tuoksu. Sen suuhunsa otettuaan tuore oppilas käveli oppilaiden pesän edustalle ja kyyristyi aterioimaan herkullista tuoretta ruokaa. ’Tämä on parempaa kuin se kissan”herkku”ruoka, niinhän ne ihmiset niiksi niitä väittävät. Pah! Kuivaa mössöä se on!’Ninjajuuri ajatteli. Syötyään hän käveli ulos uloskäynnistä yhdessä Marjajuuren kanssa. Heidän oli tarkoitus hakea itselleen sammalta.
”Kuinka kauan olet ollut oppilaana?” Ninjajuuri kysyi ohimennen Marjajuurelta, kun he löysivät suuren sammalmättään.
”Olen ollut nyt oppilaana... kolme kuukautta. Se on aika pitkä aika, jos joka päivä harjoittelee raskaasti. Mutta, se on aika kivaa, sillä opimme aina joka päivä uutta. Saamme todella hyvää koulutusta,” Marjajuuri kertoi ylpeästi klaanista. Ninjajuuri nyökkäsi. Hän katsahti ympärilleen ja huomasi heidän olevan kivenharmaan ja ruosteenpunaisen vuoren lähittyvillä. Hän katsahti Marjajuureen.
”Miksi tuo vuori on tuollaisen värinen? Onko siellä sattunut aikojen saatossa mitään?” Ninjajuuri kysyi uteliaana. Marjajuuri kohautti olkiaan.
”Se on ollut aina tuollainen. Se on vähän menettänyt väriään kesän sateiden takia, mutta se on kuitenkin normaalia, onhan se väri jotain outoa. Olen kuullut yhden tarinan Verivuorella oleilevasta haamusta. Haamu on kuulemma ollut Nopeatuulen päällikkö, kun tämä oli varapäällikkönä klaanissa. Kuulemma tämä haamu olisi halunnut käydä hakemassa jonkun erikoisenvärisen kukkasen, mutta kivi oli sortunut hänen altaan ja hän olisi kierinyt alas, kuollen maahan osuessaan. Nopeatuuli vei hänet erääseen luolaan ja siitä asti siellä on haamu oleillut, antaen yhden vastauksen yhteen kysymykseen kerrallaan. Ehkä se on totta ehkä ei, en ole käynyt siellä,” Marjajuuri selitti välinpitämättömänä.

Ninjajuuri nyökkäsi kiitoksensa tämän vastauksesta. Pian he kuljettivat sammalta leiriin. Oppilaiden pesälle saapuessaan he kuljettivat sammaleet samaan nurkkaan, jossa Ninjajuuri oli eilen nukkunut maalla. Hän teki sammaleista mukavan nukkumapaikan, johon hän mahtui.
Pian alkoi pimeys jo saapumaan ja klaanin leiri hiljeni hiljalleen ilvesten mennessä pesiin, joista jokaisella oli omansa. Ninjajuuri meni viimeisten joukossa pesään ja nukahti pian omalla makuupaikallaan. Hänen unensä olivat raskaita, kaipaavia. Hän kaipasi kotiaan, mutta oli valinnut tiensä. Hänestä tulisi Ilvesklaanin ensimmäinen kissa – ja hän kantaisi lajinsa ylpeyttä harteillaan. Hän tunsi velvollisuuksia, muttei osannut edes kuvitellakaan mitä ne olivat. Omistautuminen klaanille, sen Ninjajuuri osasi sanoa yhdeksi.

Aamu saapui levottoman ja raskasunisen yönkin jälkeen, ja Ninjajuuri heräili erään oppilaan tökkiessä häntä kylkeen.
”Voihan hiirenpapanat!” hän mutisi hiljaa vastaukseksi ja nousi vastahakoisesti ylös.
”Täällä ei sitten valvota keskipäivään saakka, joten nousisitko ylös sieltä?”oppilas murahti. ”Laiskimus!” Ninjajuuri kuuli oppilaan vielä jupisevan itsekseen. Ninjajuuri venytteli ja pesi itseään parin nuolaisun verran. Hän ei olisi halunnut vielä nousta, mutta jos klaanissa piti herätä, niin piti herätä, klaani ei hyötyisi yhdestäkään vetelyksestä, sen Ninjajuuri tiesi.
”Huomenia, Ninjajuuri!” Lehväjuuri, nuorin oppilaista, toivotti iloisesti. Ninjajuuri nyökkäsi tälle pikaisen tervehdyksen. Pian Tuhkakorva tassutteli virkeän ja voimakkaan näköisenä oppilaansa luokse.
”Huomenia, Ninjajuuri ja Lehväjuuri. Olisi aika mennä sitten Niitylle harjoittelemaan. Ninjajuuri saa näyttää, mitä osaa jo ennestään, niin voin opettaa vain tarpeellisen ensiksi, kehitetään taitoja sitten myöhemmin,” Tuhkakorva sanahti ja hänen korvansa, joista sisukset olivat tuhkansävyiset, heilahtivat. Ninjajuuri nyökkäsi ja seurasi Tuhkakorvaa, joka lähti kävelemään kohden leirin tunnelia. Pian Ninjajuuri oli ulkona ja saapui Tuhkakorvan perässä Niitylle, jolla oli paljon niittykasveja. Raotettuaan suutaan hänen kitalakeensa lehahtivat saaliin tuoksun, joista osa oli tuoreita, mutta tulivat kauempaa. Toiset taas olivat vanhempia, mutta lähellä.
”Ensimmäiseksi minun täytyy tietää, osaatko saalistaa ja vaania oikealla tavalla. No, näytähän taitosi!” Tuhkakorva sanahti hieman kuiskaten, kuin tietäen, että lähittyvillä oli riistaa. Ninjajuuri nyökkäsi hiljaa ja kyyristyi matalaksi. Hänen korvansa olivat pystyssä, kun hän etsi saalista haju-, kuulo- ja näköaisteillaan.
Pian hän paikansi hiiren. Hän alkoi vaania sitä kohden kevyein, äänettömin askelin. Pian hän sai sen silmiinsä ja valmistautui loikkaan sen niskaan. Hänen lihaksensa jännittyivät ja loikatessaan hän paljasti hampaansa, iskeäkseen ne hiireen, joka ei ensin odottanut mitään, mutta tajusi pian olevansa kuolemassa saalistajan takia. Ninjajuuri ei antanut hiiren päästää ääntäkään, hän oli tiennyt kokemuksesta, että silloin kaikki hiiret kaikkosivat. Pian hän saapui hiiri suussaan Niitylle.
”Hienoa. Nyt voit kaivaa sille kuopan ja haudata sen maahan myöhempään. Vaaniminen oli varsin mallikasta, mutta jos käytät vielä pitkää häntääsi apuna tasapainossa, niin voisi olla helpompaa tasapainotella loikassa,”Tuhkakorva neuvoi. Ninjajuuri hymähti hiljaa toisen neuvolle. Pian hän löysi pehmeän maaläikän, johon hän hautasi hiiren.
”Haistatko mitään?” Tuhkakorva kysyi. Ninjajuuri raotti suutaan imeäkseen kitalakeensa tuoksua. Hän yritti tunnistaa hajujen sinfoniasta tuoksuja ja niiden kantajia, mutta hän ei saanut erotettua mitään. Pian hän haistoi ilvesklaanilaisen tuoksun. Hän kyyristyi ja alkoi vaanien mennä lähemmäs, sillä hän oli utelias tietämään mitä ne tekivät siellä. Tuhkakorva oli kääntynyt toiseen suuntaan, vaanien jotain, mitä Ninjajuuri ei haistanut. Ninjajuuri pääsi lähelle, kun hän kuuli pientä puhetta.
”...ei se teidä mitään, se on ihan outo kissa! Mutta, pääsemme hänestä eroon, jos teemme näin! Viedään... SE KISSA ON TÄÄLLÄ!” Joku kuiskutti jollekin toiselle. Viimeinen lause oli pelkkää sähinää ja mouruamista. Ninjajuuri sähähti toiselle, ilvekselle, jonka hän tunnisti Ruususilmäksi. Toinen ei ollut puhunut vielä mitään Ninjajuuren kuullessa, joten hänen henkilöllisyyttään Ninjajuuri ei tiennyt.
Hän tassutteli karvat pystyssä pensaan luo, josta sähinä ja mouruaminen kantautuivat. Toisen hän tunnisti Karviaisturkiksi, toisen joka suuntaan sojottava turkki sai hänet paljastumaan ennen kuin oppilas edes huomasi toista kokonaan.
”Sinä! Lähd... Ai hei, Tuhkakorva,” Ruususilmä mourusi ensiksi, mutta ääni muuttui Tuhkakorvan ilmestyessä heidän luokseen sähinän takia. Ruususilmän turkki laskeutui, kuten myös Ninjajuurenkin. Ninjajuuri vielä mulkaisi Ruususilmään varoittavan katseen ja sitten oli kuin mitään ei olisi tapahtunut.
”Hei, Tuhkakorva”, Ninjajuuri tervehti myös. Hänen äänensä oli iloinen.
”Me taidammekin tästä lähteä, heippa!” Ruususilmä sanahti hieman hätäisesti ja poistui paikalta Harjanneturkin kanssa. Ninjajuuri mulkaisi häntä viimeisen kerran ja pyöräytti huokauksen kera silmiään. Hän päätti olla kertomatta Ruususilmän ja Harjanneturkin keskustelusta, josta Ninjajuuri kuuli vain osan. Hän tiesi, että puhe oli hänestä, mutta hän ei tiennyt mitä he suunnittelivat.
”Meneme nyt leiriin, olemme harjoitelleet jo. Ja sinulle tekee hyvää tutustua vähän muihin oppilaisiin,” Tuhkakorva sanahti. Ninjajuuri nyökkäsi ja loikki takaisin leirin tunnelille. Hän ei tiennyt oliko muut oppilaat jo paikalla, vaan ryntäsi suoraan tunnelista sisälle. Hän oli vähällä törmätä Leijonanharjaan, vaaleaan pilkuttomaan ilvekseen, jolla erikoisen pitkät kaula- ja niskakarvat muodostivat eräänlaisen harjaksen.
”Vou, varohan vähän, ystäväiseni,” Leijonanharjas huudahti ystävälliseen sävyyn. Ninjajuuri heilautti häntäänsä anteeksipyynnöksi. Sitten oppilas jatkoi matkaansa oppilaiden pesälle, jossa Lehväjuuri jo makoilikin.
”Hei, Lehväjuuri!” Ninjajuuri huudahti ja loikki tämän viereen ja kävi makuulteen.
”Hei vain, Ninjajuuri. Olitko tulossa harjoittelusta? Taisit törmätä mestariini,” Lehväjuuri sanahti ja tarkoitti Leijonanharjasta. Ninjajuuri nyökkäsi tälle. Ninjajuuri taitteli jalkansa rintansa alle ja alkoi katsomaan leirin ilveksiä.
”Oletko jo sopeutunut täällä eloon?” Lehväjuuri kysyi kuin sattumalta. Ninjajuuri käänsi päätään ja nyökkäsi Lehväjuuren suuntaan.
”Olen. Oletko itse sopeutunut oppilaana olemiseen?” Ninjajuuri kysyi. Lehväjuuri katsahti häntä silmillään, joista näkyi vain viirut. Hänen syvältä rinnastaan kantautui kehräystä. Hän nyökkäsi hitaasti Ninjajuuren kysymykselle.
”Olen, kiitos kysymyksestäsi. Leijonaharjas on hyvä mestari, en voisi toivoa parempaa. Mutta ei sinullakaan mikään huono mestari ole. Tuhkakorva on hyvä ja luotettava mestari, joka opettaa kaiken tarpeellisen ja hän osaa kertoa asioita aivan mahtavalla tavalla,” Lehväjuuri kertoi. Hän katsahti nyt Ninjajuuren ohitse ja kissa käänsi päätään leirin tunnelille. Hän näki kaksi ilvestä, Tuhkakorvan ja Leijonaharjan koskettavan kuonoillaan toistensa lapoja. Ninjajuuri käänsi päätään Lehväjuuren suuntaan.
”Miksi he tekevät noin?” Ninjajuuri kysyi. Lehväjuuri nousi ylös ja katsahti syvälle Ninjajuuren syviin, kullankeltaisiin silmiin.
”Se on klaanimme tapa tervehtiä toisiamme. Olemme hyvin läheisiä, olemme kuin suuri, yhtenäinen suku, joka pitää yhtä,” Lehväjuuri vastasi ja lähti mestarinsa luo hännäntöpönsä pystyssä. Ninjajuuri päästi huokaisun. Oliko hän loukannut tätä. ’Mitä tein väärin?’ Ninjajuuri mietti ja nousi seisomaan. Hänen tassunsa kuljettivat häntä Suurtammelle, jossa hän seisahtui suuren tammen juurilla, jotka kurottivat kohden ympäristöä.
Hän loikkasi korkealla loikalla alimmaiselle oksalle ja huomasi näkevänsä koko Ilvesklaanin leirin. Hän huomasi liikettä metsikössä. Hän jännitti lihaksensa ja kyyristyi alaspäin oksalla, saaden lehdet suojakseen. Hän ei ollut huomannut ilvestä tammen alla.
Hän säpsähti, kun tunsi ilmavirran takanaan ja haistoi ilvesklaanilaisen.
”Hei, Ninjajuuri,” Nopeatuuli sanahti, kun kissa kääntyi ympäri.
”Ai hei, Nopeatuuli. En huomannut sinun tuloasi,” Ninjajuuri maukui. Hän käänsi katseensa takaisin Ilvesklaanin leiriin.
"Tässä näet kahden toisilleen tuntemattoman ilveksen vuosien saatossa vahvistuneen tuotoksen, joka on hioutunut äärimmäisen vahvaksi, nopeaksi, viekkaaksi ja viisaaksi klaaniksi. Täällä me kaikki luotamme toisiimme täydellisesti," Nopeatuuli sanahti ylpeästi Ninjajuurelle. Hän katsahti toiseen, hetken sanattomaksi jääneeseen kissaan.

Oli kulunut pari päivää siitä, kun Ninjajuuri oli ollut Suurtammella. Hän venytteli oppilaiden pesällä, omassa nurkassaan, jonka oli valinnut pesäkseen. Hän tassutteli venyttelyn jälkeen aukiolle, jossa ensimmäinen partio lähti tarkistamaan sitä, oliko vieraita ilveksiä tullut metsäään. Jos olisi, päättäisivät he tiedottaa heitä klaanista, joka osasi puolustaa itseään ja tarvitsi tuoresaalista enemmän kuin yksittäiset ilvekset. Ninjajuuri tiesi jo sen klaanistaan. Hän kuitenkin kavahti jokaista uutta tuoksua, joka voisi viitata ilmiselvään kuolemaan, kuten kissoille vaarallinen kyy. Mikään haju ei kuitenkaan viitannut näihin myrkyllisiin käärmeisiin, joka sai Ninjajuuren huokaisemaan kuultuaan uutiset aamupartiolta, johon Lehväjuurikin oli tällä kertaa kuulunut.
”Onneksi kaikki oli hyvin. Emme haistaneet ketään ilvestä, emme edes kyitä tai muita kissalle tai ilveksille vaarallista petoa. Onneksi,” Tuhkakorva murahti tyytyväisenä. Ninjajuuri oli tottunut mestarinsa tapaan murahdella tyytyväisesti, kun tämä oli tyytyväinen johonkin. Se oli oikeastaan hellyyttävää, siitä kissaoppilas piti. Hän tunsi jonkin pienen kutinan sisimmässään, kun näki aamupartiosta saapuvan Tuhkakorvan, se sai korvat värähtämään ja kuulemaan tuon äänen, jonka pehmeä sointi oli kuin hunajaa korville. Ninjajuuri kehräsi hiljaa kuulessaan mestarinsa äänen. Hän päätti kysyä mestariltaan, joskos saisi luvan osallistua metsästyspartioon. Ehkäpä hän voisi viimein tehdä vaikutuksen viimeisimpiin epäilijöihin klaanissa. ’Ehkäpä he viimein tajuavat minun olevan uskollinen klaanilleni, jonka valitsin kodikseni,’ Ninjajuuri mietti. Hän nousi ylös ja tassutteli kissan askelin kohden mestariaan. Hän tunsi turkissaan jonkun pahansuovan mulkaisun. Hän käänsi äkisti päätään ja huomasi Ruususilmän ja Karviaisturkin kyyristyneenä soturien pesän edustalle. Ninjajuuri nosti kissan häntänsi pystyyn ja tassutteli Tuhkakorvan luokse.
”Voinko mennä metsästyspartion mukana?” Ninjajuuri kysyi mestariltaan. Tuhkakorva nyökkäsi, hänen puolestaan Ninjajuuri saisi mennä. Ninjajuuri naukaisi kiitoksensa ja säntäsi juuri lähtevän metsästyspartion mukaan. Hän näki Marjajuuren, tämä oli metsästyspartiossa myös mukana. Hän loikki hänen vierellään ja huitaisi tuota hellästi hännällään ja nuolaisi toisen lapaa.
”Hei, Marjajuuri. Tuhkakorva antoi luvan tulla metsästyspartioon, joten tulin,” Ninjajuuri sanahti iloisesti. Marjajuuri naurahti ja nuolaisi itsekin kissan lapaa karkealla kielellään. Ninjajuuri naurahti pehmeällä naukaisulla ja imi kitalakeensa ilmaa. Hän haistoi riistaa ja kyyristyi vaanimaan sitä. Hän vaani pitkän matkan, kunnes saapui erään puun juurelle, lähellä paikkaa, josta kuului kohinaa kauhean paljon. Hän haistoi uudelleen ilmaa ja haistoi Ruususilmän heikon tuoksun.
’Mitä hän täällä on tehnyt? Otan selvää tuolla,’ Ninjajuuri ajatteli ja vaani vatsa maata viistäen kohden paikkaa, josta kantautui Ruususilmän heikko tuoksua. Oppilas raotti kitalakeaan. Hän säpsähti, vastassa oli pilaantunut haju ja Ruususilmän ruusuinen tuoksu, joka oli käynyt hieman heikoksi.
’Mitä ihmettä!’ Ninjajuuri huudahti mielessään. Hän ei tiennyt mitä ajattelisi, joten hän asteli varovaisin ja äänettömin askelin kohden pilaanutunutta saalista, jota ei voinut erottaa valkoisten toukkien ja homeen keskeltä.
’Tuohon en koske!’ Ninjajuuri päätti päättäväisesti ja kyyristyi alas, hipsien kohden Suurtammea, joka oli vähän matkan päästä. Matkan varrella hän hoksasi hiiren, joka oli näykkimässä siemenen kuoria. Ninjajuuri valmistautui loikkaamaan ja pian hän saikin tapettua hiiren yhdellä tehokkaalla puraisulla. Hän otti sen suuhunsa ja lähti tassuttelemaan leiriin. Tästä hän kertoisi Tuhkakorvalle. Hän nosti nelin, saaden askeleensa kevyeiksi, ilman, että ne tömisivät kovaa maahan.
Ninjajuuri haistoi ilmaa ja havaitsi ilmassa pienen ja vanhan hajun, josta hän tunnisti Ruususilmän ja Takiaisturkin tuoksut. Hän värähti kauttaaltaan, tietäen että nämä yrittivät saada häntä pois klaanista. Oppilas jatkoi matkaansa hiiri suussaan kohden Ilvesklaanin leiriä.
”Tuhkakorva! Minun täytyy kertoa sinulle jotain!” Ninjajuuri maukui hieman kovempaa kuin normaalisti. Sännättyään mestarin luokse hän odotti, että hengitys alkaisi keventyä ja rauhoittua.
”Niiiiin?” Tuhkakorva kysyi tarkoituksella venyttäen i-kirjainta.
”Löysin pilaantuneen saaliin! Kerron tarkemmin toisaalla, en halua kaikkien kuulevan koko tarinaa!” Ninjajuuri selitti nopeasti ja säntäsi erääseen nurkkaan, jossa kukaan ei kuullut heidän puhettaan.
”Eli, löysin pilaantuneen saaliin ja haistoin erään klaanilaisen vanhan hajun, se oli suunnilleen samanikäinen kuin pilaantunut saaliskin!” Ninjajuuri jatkoi, kun Tuhkakorva oli heilauttanut häntäänsä, jotta oppilas jatkaisi.
”Jaahas... Kukas tämä ”syyllinen” on?” Tuhkakorva kysyi uteliaana ja hieman tympääntyneenä Ninjajuuren selityksille.
”Se oli... Ruususilmä. Lisäksi haistoin Ruususilmän ja Takiaisturkin vanhat hajut. Lisäksi sain saalistettua hiiren, jonka laitoin jo saaliskasalle,” Ninjajuuri selitti nopeasti ja katsoi mestarinsa ohitse saaliskasan äärelle, jossa hiiri komeili ylimpänä. Ninjajuuri hymyili ja kehräsi, kun Lehväjuuri meni saaliskasalle, haisteli hiirtä, otti sen suuhunsa ja katsahti kiitollisena Ninjajuuren suuntaan, kun tämä oli ensin katseellaan löytänyt hiiren ylpeän saalistajan. Ninjajuuri muotoili huulillaan sanat ”Kiitoksia, Lehväjuuri!” ja toinen, nuorin oppilaista, nyökkäsi.
”Jaahas... Miten nyt suhtautuisin tähän? Tulepas, käymme Nopeatuulen luona, hän voi päättää miten meidän kuuluisi suhtautua tähän. Tulehan, oppilaani,” Tuhkakorva sanahti hieman epämääräisesti ja käveli päällikön pesälle, Johtajankololle. Ninjajuuri seurasi perässä hieman pettyneenä. Hän sujahti nopeasti kolosta sisään ja törmäsi miltei päällikköönsä, joka makaili taljallaan.
”Selittäpäs tämä juttu,” Nopeatuuli määräsi lempeällä äänellä. Ninjajuuri nielaisi ja keräsi rohkeuttaan.
”Olin tänään saalistamassa metsästyspartion mukana. Olin menossa Suurtammen luokse, kun haistoin Ruususilmän hajun ja päätin seurata häntä. Pian lähistön täytti pilaantunut saalis, joka oli aivan täynnä hometta ja toukkia! Haistoin siinä –” Ninjajuuri selitti.
”Miten et selittänyt tuota kaikkea minulla, Ninjajuuri?” Tuhkakorva keskeytti oppilaan, joka katsoi toiseen tympääntyneenä. Nopeatuuli heilautti häntäänsä ja väräytti viiksiään merkiksi Tuhkakorvalle.
”Anna hänen kertoa loppuun, Tuhkakorva,” Nopeatuuli sanoi ja katsoi takaisin kissaan. Ninjajuuri mietti hetken mihin oli jäänyt.
”Eli siis, haistoin siinä tarpeeksi vahvan Ruususilmän hajun, kuin saatoin toukkien, homeen ja pilaantunen hajun välistä haistaa. Päätin jatkaa matkaani ja sain saalistettua hiiren. Takaisintulomatkalla haistoin myös Ruususilmän ja Takiaisturkin hajut. Tulin tänne leiriin niin nopeasti kuin vain voin ja selitin Tuhkakorvalle tämän. Ymmärsitkö, Nopeatuuli?” Ninjajuuri selitti loppuun, miettien hetken viimeisen lauseen kohdalla. ’Kunpa hän ymmärtäisi, että tämä on totta!’ Ninjajuuri mietti kiivaasti, karvat hieman pystyssä. Hän katsoi odottavan uteliaasti Nopeatuuleen. Hiljaisuus kolossa oli painostava.
”Ymmärrän. Tuhkakorva, et saa rankaista häntä, hän oli vapaaehtoisena partiossa ja teki oikein tullessaan kertomaan sinulle tätä,” Nopeatuuli sanoi viimein, Ninjajuuresta ikuisuudelta tuntuvan hetken jälkeen. Ninjajuuri päästi helpottuneen huokaisun ja hänen turkkinsa laskeutui viimein. Tuhkakorva nyökkäsi ja käveli kolosta ulos. Ninjajuuri seurasi perässä.
”Hei, Ninjajuuri. Miksi kävit Tuhkakorvan kanssa Nopeatuulen pesässä?” Lehväjuuri kysyi uteliaasti hetken päästä, kun Ninjajuuri suki itseään karhealla kielellään, pesten koko kehonsa. Viimein lopetettuaan hän katsoi Lehväjuuren silmiin.
”Selitin hänelle, että löysin pilaantuneen saaliin ja erään klaanilaisen samanikäisen hajun. En muuta,” Ninjajuuri selitti hiljalleen. Lehväjuuri nyökkäsi, vastaus riitti hänelle.

Aamu oli saapunut, Ninjajuuri oli mennyt nukkumaan illalla, Lehväjuuren vieressä. Aamu valkeni aurinkoisena, kevään viimeiset aamut olivat saavuttaneet metsät. Luonto oli jo valmistautunut kesän juhlaan, luonto olisi parhaimmillaan ja antaisi klaanille mahdollisuuden vahvistua. Keväällä oli syntynyt kolme tervettä ja vahvaa pentua, joista tulisi voimakas lisä jo voimakkaalle klaanille. Tuona aamuna Ninjajuuri oli leikkimässä kolmen nuoren, vaalean pennun kanssa. Heidän emonsa Varpusturkki katseli heidän leikkejään vartioiden tarkasti. Hän kehräsi kissamaisesti Ninjajuuren yrittäessä opettaa pentuja vaanimaan saalista hiirenhiljaa. Pennut yrittivät matkia asentoa, mutta leikkivät samalla. Ninjajuuri nuolaisi leikkimisen päätteeksi jokaisen otsaa, ylpeänä, kuin pennut olisivat hänen omiaan.
”Olen aivan varma, että teistä tulee vielä mahtavia sotureita! Joku teistä kolmesta voi olla jopa päällikkö, tai parantaja. Olen ylpeä teistä,” tämä maukui ylpeällä äänensävyllä, kehräten syvästi. Pennut olivat innoissaan ja loikkasivat yhdessä Ninjajuuren päälle, joka mourusi leikillään.
”Hahaa!” Lehväjuuri kauempana mourusi ja loikkasi leikkitappelun temmellykseen. Pian kaikki klaanin oppilaat, jotka leirissä olivat, olivat mukana leikkitappelussa ja mestarit katsoivat tätä leikkiä kauempaa ylpeänä oppilaistaan. Tuhkakorva saapui leiriin metsästyspartiosta suu täynnä saalista ja vei ne saaliskasalle. Sen jälkeen hän tassutteli Varpusturkin luokse ja kehräsi ylpeänä oppilaastaan.
”Hän on hyvin taitava taistelemaan,” Varpusturkki naukui hetken päästä. Tuhkakorva nyökkäsi, kiinnittäen silmänsä oppilaaseensa.
”Lisäksi hän on kuin itsekin emo pennuillesi. Hän yrittää innoissaan ansaita paikkaansa klaanissa, ja ainakin mielestäni on onnistunut loistavasti siinä. Toivon muidenkin olevan tätä mieltä, kun hänet nimitetään soturiksi,” Tuhkakorva vastasi ylpeänä. Ninjajuuri taistelun keskellä kuuli tämän ja hymyili salaa mielessään. Hänen yksi tavoitteistaan oli saavutettu, ainakin osittain.
Leikkitaistelu jatkui hetken, kunnes kaikki sen osalliset makoilivat huohottain ja nauraen väsyneinä. Ninjajuuri oli siistimässä pikaisesti itseään, kun leirin ulkopuolelta kuului kovaäänistä mouruntaa ja murinaa. Ninjajuuri loikkasi pystyyn ja säntäsi varoituksista huolimatta leirin tunnelille ja siitä ulos. Hän törmäsi miltei Punakotkaan ja tämän lihaksikkaaseen kehoon.
”Hei taas, pelkuri kisumirri. Tulin haastamaan sinut, olen valmis ja tiedän, että kuitenkin pelkäät ja pakenet häntä heikkojen jalkojesi välissä takaisin joen taakse, niiden idiotti-ihmisten luokse, kuten olet aina tehnytkin!” Punakotka mourusi haasteen ilmaan uhmakkaalla äänellään. Tämä vihastutti Ninjajuuren, jonka karvat nousivat pystyyn ja hampaat paljastuivat taistelutahtoisessa irveessä. Hän oli valmis taisteluun.

Ninjajuuri paljasti kyntensä ja valmistautui nyökäten loikkaan. Hänen taistelutahtonsa ja ylpeytensä vaati häntä näyttämään koppavalle ja ylimieliselle Punakotkalle. Hän oli jo kerran voittanut toisen oveluudella, oli nyt aika toistaa se. Hän loikkasi ilmaan ja yritti saada kynsillään otetta Punakotkan kaulasta. Hän onnistui osittain, saaden toisen kaulaan haavan, muttei otetta ja hän lähti juoksuun, juosten kohden puroa. Puron luona hän jäi odottamaan, että Punakotka sai hänet kiinni. Aivan Punakotkan ollessa hänen edessään, hän loikkasi korkealle ilmaan, niin että Punakotka juoksi puroon, ja Ninjajuuri tömähti tämän selkään.
”Kuka nyt on pelkuri!?” Ninjajuuri ulvoi ilkkuen purossa makaavalle Punakotkalle. Tämä murahteli ärsyyntyneenä ja huomasi hävinneensä, kun ilvesklaanilaisia saapui paikalle. Lehväjuuri loikki ilmaan innoissaan, iloisena, kun Ninjajuuri, kissa, oli päihittänyt loistavasti taistelevan Punakotkan, saaden tämän makaamaan puroon.
”Loistavaa,” paikalle saapunut Nopeatuuli sanoi ylpeästi. Punakotka murahti vielä kerran ja yritti päästä ylös. Ninjajuuri paljasti kyntensä, ja yritti painaa ne Punakotkan selkänahkaan, saaden tämän rauhoittumaan.
”Jee, hyvä Ninjajuuri! Hyvä, hyvä, hyvä, hyvä! Jee!” Lehväjuuri mourusi iloisena Ninjajuurelle, joka hymyili. Hän loikkasi pian Punakotkan selältä alas ja tyrkkäsi toista kynsillään kylkeen, jotta toinen ymmärtäisi mennä ja pysyä poissa. Punakotka murahti ja mourusi kerran ja sitten lähti juoksemaan kohden Kotkalaaksoa. Välikohtaus oli ohi.
”Eli, nyt tiedämme, että sinun täytyisi nyt opetella taistelemaan enemmän, jos vaikka hän tulisi toisiin aatoksiin ja voisit näyttää, että sinä olet loistava myös sekä taistelemaan että taktikoimaan noin,” Tuhkakorva selitti. Ninjajuuri nyökkäsi ja koko klaani suuntasi leiriin. Marjajuuri tuli hänen luokseen ja nuolaisi hänen lapaansa onnitteluksi. Ninjajuuri nyökkäsi, iloisena hänen onnittelustaan.

Oli kulunut muutama päivä siitä, kun Punakotka oli tullut haastamaan Ninjajuuren ja hävinnyt, jääden makaamaan hetkeksi puroon, Ninjajuuri selässään kynsiotteella. Ninjajuuri oli ollut nukkumassa pesällä, kun Marjajuuri loikki iloisin, reippain ja yli-innokkain loikin oppilaiden pesälle, kiljuen riemusta.
”Pääsen soturiksi! Pääsen soturiksi! PÄÄSEN SOTURIKSI!” Tämä kiljui riemukkain ja kovaäänisin kiljahduksin oppilaiden pesässä, niin että muut oppilaat heräsivät.
”Loistavaa, Marjajuuri! Tiedätkö milloin se tapahtuu?” Ninjajuuri maukui hieman väsyneen kuuluisena, mutta innokkaana kysymyksen.
”Tänään se tapahtuu. Minun täytyy käydä nyt saalistamassa ja hakemassa seitsemän yrttiä. Niillä minun täytyy käydä jokainen pesäpaikka läpi, jotta soturinurani olisi suotuisa. Mutta nyt, hei hei!” Marjajuuri sanahti innokkaana ja katosi aukiolle. Pian tämän tuoksu oli vain hento tuulahdus, sekoittuen muiden ilvesten tuoksuun. Ninjajuuri huokaisi hiljaa, niin ettei muut kuulleet.
Ninjajuuri venytteli ja käveli hiljaisin, varovaisin askelin aukiolle. Siellä oli hiljaista, vain pientä kuiskuttelua kuului. Pian sotureiden pesältä astelu Tuhkakorva. Soturien pesän edustalla oli varjoisaa, mutta aukiolla oli hyvin valoisaa. Ninjajuuren sydämessä tuntui hassua kutinaa, kun Tuhkakorva astuo valoisaan kohtaan ja hänen vaalea turkkinsa tuntui kuin leimahtavan liekkiin. Ninjajuuri henkäisi ihastuneena sisimmässään, mutta peitti sen. Nyt hän mietti vain hassua tunnetta, joka oli hänellä sisimmässään. Hän tunsi pientä kutinaa sisällään, aina kun näki Tuhkakorvan.
’Mikä tämä hassu tunne on?’ mietti Ninjajuuri ihmeissään, nuolaisten huuliaan. Hän katsahti taivaalle ja näki pilviä. ’Tuleekohan sade?’ Ninjajuuri mietti sen jälkeen. Hän heilautti päätään ja käveli rauhallisin askelin kohden mestariaan.
”Huomenta, mestarini!”, toivotti Ninjajuuri, ”Mitä teemme tänään? Olisi mukavaa harjoitella taistelua!” Oppilas loikkasi ilmaan ja paiskasi maassa olevaa lehteä tassullaan ja hänen mestarinsa naurahti.
”Ajattelin, että harjoittelemme taistelua, kuten toivoitkin. Tule, mennään,” Tuhkakorva totesi vastaukseksi. Ninjajuuri kehräsi syvän kunnioituksen ja luottamuksen takia. He kävelivät läheiselle niitylle, jolla oppilaat harjoittelivat ja Ninjajuuri katsoi sen maastoa. Se oli tasainen, hyvin kasveja täynnä oleva niitty, jonka maastossa kantautui saaliin hajua. Ninjajuuren tassut yrittivät kuljettää häntä kohden saalista, mutta painettuaan kyntensä maahan hän sai itsensä kuriin. Tuhkakorva asettui hänen esiinsä ja kyyristyi, jolloin Ninjajuuri teki samoin ja taitteli tassunsa rintansa alle.
”Mitä pitää muistaa, kun taistellaan?” Tuhkakorva kysyi oppilaaltaan. Ninjajuuri mietti hetken.
”Se, että vatsa on herkin alue, siitä voisi mennä kynnet helpoiten läpi. Eli pitää muistaa, ettei näytä viholliselleen vatsaansa... Oliko oikein?” Ninjajuuri vastasi hieman epävarmana sen oikeudesta. Tuhkakorva nyökkäsi ja Ninjajuuri helpottui.
”Nyt harjoittelemme... Hyökkääpä selkääni ja ota kunnon ote nahastani,” Tuhkakorva käski noustuaan ylös. Ninjajuuri loikkasi ylös ja valmistautui loikkaamaan mestarinsa niskaan, hieman vastahakoisesti tosin. Pian hän loikkasi komean rääkäisyn kera mestarinsa selkään ja sai otettua kunnon otteen toisen selkänahasta. Tämä yritti loikkien pudottaa Ninjajuuren alas. Ninjajuuren kullankeltaiset, syvät silmät syttyivät taistelutahtoisesti ja hän yritti pysyä väkisin vielä toisen selässä. Hän irvisti hetken ja onnistui pysymään kiinni toisen selässä, kunnes Tuhkakorva sai hänet irti kehostaan. Ninjajuuri lensi lyhyen matkan päähän, tyssähtäen heinien sekaan.
”Se oli loistavaa”, mourusi hetken Tuhkakorva, tullessaan oppilaansa luokse, jonka syvissä silmissä kiilti ilo. Hän naurahti iloisesti.
”Kiitos. Jatkammeko?” Ninjajuuri kiitti ja kysyi. Tuhkakorva nyökkäsi ja kissa loikkasi mestariinsa kiinni heti, yllätyksen suoma etu itsellään. Tuhkakorva mourusi hellästi leikillään haasteen ja ryhtyi taistoon. Hän yritti puolustautua oppilaaltaan, joka läimi häntä kynnet sisässä, leikillään.
Leikkitaistelun keskeytti äänekäs rääkäisy, joka vihloi korvia. Ninjajuuri nousi turkki sekaisena ruohikosta ja etsi katseellaan tuota viheliäistä lintua, joka äänen oli aiheuttanut. Pian hän huomasi tumman, tavallista suuremman kyyhkysen, joka lensi aivan matalalla ja rääki välillä suunnattomasti. Pian se otti suuntansa kohden taivasta ja sai peräänsä kotkan. Kyyhky sukelsi suoraan kahta klaanilaista kohden, Ninjajuurta ja Tuhkakorvaa. Ninjajuuri mourusi uhkaavasti ja paljasti kyntensä irvistäen vihaisena.
Kotka sukelsi ilmassa suoraan heitä, edellään suuri musta kyyhkynen. Aivan liian lähellä Ninjajuurta ja Tuhkakorvaa se suoristi lentonsa, johon kotka ei ehtinyt vastata. Ninjajuuri tajusi tämän ja heittäytyi mestarinsa eteen, saaden kotkan terävät kynnet kylkeensä ja tuon nokan takajalkaansa. Kuului epäilyttävän kova ruks-ääni, ja kipuaalto lävisti Ninjajuuren tajunnan. Tämä vaipui tajuttomuuteen, kotkan lentäessä kyyhkysen perään. Tuhkakorva kaivaitui oppilaansa alta ja varmistuttuaan Ninjajuuren terveydentilasta tämä juoksi nopeasti leiriin ja haki klaanin parantajan kullanruskean Nokkosmarjan klaanista. Tällä oli mukanaan tarpeeksi hämähäkinseittiä ja muita yrttejä, joita tarvittiin avuksi. Parantajan kasvoilla kävi hämmentynyt, hieman hätäinen katse tämän nähdessä Ninjajuuren vammat.
”Miten hän voi?” Tuhkakorva kysyi hetken päästä, kun Nokkosmarja oli tutkinut nopeasti nuoren kissan.
”En tiedä, mutta voin sanoa, että jos hän selviää, niin hänestä ei voi tulla enään soturia. Valitan. Mutta en osaa sanoa, selviääkö hän. Se nähdään sitten,” Nokkomarja kertoi surullisella, ymmärtävällä äänellä ja Tuhkakorvan pää painui alas. Nopeatuuli loikki paikalle, ilme tällä oli epäuskoinen.
”Hei, Nokkosmarja ja Tuhkakorva. Kuulin tapahtuneesta. Onko hänen tilansa tarpeeksi vakaa, jotta voimme viedä hänet leiriin?” Nopeatuuli puhui mitään sanomattomalla äänellä, hänen silmistään huokui huolestuneisuus. Nokkosmarja nyökkäsi.
”Uskon niin. Viedään hänet leiriin. Ottakaa hänestä tukeva, mutta hellä ote, yritän tukea hänen jalkaansa, jottei se murskaannu täysin,” Nokkosmarja ohjeisti. Tuhkakorva ja Nopeatuuli nyökkäsivät nopeasti. He ottivat hellät ja tukevat otteen oppilaasta, tukien tätä, varoen liikauttamasta liikaa toista. Nokkosmarja tuki tämän takajalkaa.
Pian he olivat leirissä ja kantoivat nuoren oranssiruskean naaraskissan parantajan pesälle. Tämä vikisi hiljaa kivusta, hänen kyljessään oli ammottava, verta vuotava haava, johon oli laitettu runsaasti hämähäkinseittiä. Vasempaan takajalkaan oli laitettu hämähäkinseitistä ja oksista tuki, jotta luut eivät murtuisi enempää. Varovasti hänet laskettiin eräälle sammalpedille, jossa Ninjajuuri voihki kivusta. Kipuaallot lävistivät hänen kehoaan, kissan ollessa tajuttomana. Ilvesklaanin jäsenet kiertyivät tämän ympärille, katsellen Nokkosmarjan työtä. Joukosta puuttui kumminkin kaksi, Ruususilmä ja Karviaisturkki, jotka olivat soturien pesällä, tyytyväinen virne kasvoillaan. Nämä olivat tarkkaavaisina, ettei kukaan näkisi heidän virnettään.
”Se oli oikein sille tyhmälle karvapallolle. Oppiihan, ettei tarvitse joka paikkaan tunkea typerännäköistä kuonoaan. Kunhan vain he eivät huomaa, että me halusimme hänelle tuota, silloin menee mahdollisuus olla klaanin suosituimpia!” Ruususilmä sanoi ilkeällä äänensävyllä. Karviaisturkki nyökkäsi.
”Just niin. Se on niinku niin ärsyttävää, kun klaaniin saapuu joku niinku kotikisu, niin se on niinku ärsyttävää, kun se saa mestarikseen klaanin niinku parhaimman ilveksen! Se on niinku sille ihan oikein, että tapahtuu niinku noin!” Karviaisturkki sanoi ja heilautti korviaan ärsyyntyneenä.
Parantajan pesällä klaanilaiset katsoivat, kun Ninjajuuri heilautti korviaan kivun väärentämän vikinän kanssa. Pian Ninjajuuren silmät revähtivät auki ja hän kiljui kivusta.
”Mitä tapahtui!?” Ninjajuuri kysyi hätääntyneenä, kun hän huomasi kyljessään ja takajalassaan siteet. Tuhkakorva astui hänen luokseen ja nuolaisi tämän korvaa lohdutavasti.
”Kotka lensi meitä kohden ja hyppäsit suojaamaan minua. Kotkan nokka meni luuhusi ja tämän terävät kynnet läpäisivät kyljen turkkisi. Emme tiedä tuleeko sinusta enään soturia,” tämä kertoi lohduttavalla ja ymmärtäväisellä äänellä. Ninjajuuri alkoi täristä tajutessaan soturinuransa olevan tuhoutunut.
”Haluan vielä kuulua klaaniin! En halua kuolla tai joutua ihmisten luo! Onko minulla vielä mahdollisuutta palvella klaania?” Ninjajuuri miltei huusi hätääntyneenä. Nopeatuuli nyökkäsi.
”On, sinulla on vielä mahdollisuus palvella klaania, mutta se riippuu siitä tuleeko takajalkasi kunnolla kuntoon. Jos tulee, niin sinusta voi tulla parantajaoppilas, jos Nokkosmarjalle se sopii,” Nopeatuuli kertoi selvällä, kuuluvalla ja rauhallisella äänellä. Tämä riitti Ninjajuurelle vastaukseksi ja hän nyökkäsi. Klaanin jäsenet hajaantuivat takaisin leiriin, jatkaen elämää, miltei tavallisesti, mutta kuiskien vielä Ninjajuuren kauheasta kohtalosta.

Oli kulunut pari päivää siitä, kun Ninjajuuri oli loukkaantunut. Hänen vointinsa parani. Nokkosmarja arveli hänen voivan olla hänen oppilaansa ja nyt hän suunnisti Nopeatuulen pesälle Johtajankoloon. Hän ulvaisi hiljaisen tervehdyksen ja astui koloon. Nopeatuuli oli siellä ja makasi torkkuen taljallaan, jonka alla oli sammalta. Hänen silmistään tuikki pieni valo, joka kertoi, että tämä ei nukkunut.
”Hei, Nokkosmarja. Oliko sinulla asiaa?” Nopeatuuli nosti päätään ja kysyi rauhallisella äänellä. Nokkosmarja nyökkäsi ja astui pari askelta eteenpäin.
”Ajattelin pyytää sinulta, että voisiko Ninjajuuri olla oppilaani. Hän on parantanut hienosti ja toivon, että hän pääsisi pian takaisin klaanin arkeen kiinni. Se auttaisi kummasti hänen mieleensä. Hän on nyt pelokas siitä, että hänet häädettäisiin klaanista. Olen myös huolissani siitä, että hän öisin näkee painajaista, jossa hän ulvoo jotain Ruususilmästä ja Karviaisturkista ja jostain ihmeen ”juonesta”, jota en ymmärrä. Voisiko tämä johtua siitä, että Ninjajuurta nimitettäessä nämä olivat hyvin... No, typertyneen ja hämmästyneen näköisiä ja kun Ninjajuuren mestari selvisi, he yrittivät näyttää normaaleilta, mutta jokin heissä kertoi siitä, että he inhosivat mestarivalintaa. Heitä kannattaisi jututtaa tai tarkkailla. En ole varma siitä miten he voivat juonia jotain...” Nokkosturkki kertoi. Nopeatuuli nyökkäsi.
”Voit saada Ninjajuuren oppilaaksesi. Hänet voidaan nimittää vaikka tänään, mutta hän saa parantua rauhassa. Teidän pitää tosin käydä Verivuorella... Joten, en nimitä häntä tänään, vaan myöhemmin, kunhan hän vain parantuu,” Nopeatuuli sanoi. Nokkosmarja nyökkäsi ja kääntyi ympäri. Käännettyään päänsä hän huokaisi.
”Joskus toivoisisin, että tämä loputon taisto tästä loppuisi ja saisimme olla tasa-arvoisia. Mutta, meillä on aina ollut edes kaksi sellaista, jotka ajattelevat itseään. Ja niin tapahtuu, ne juonittelevat juonta, joka auttaa vain heitä. Mutta, menen nyt katsomaan Ninjajuurta ja toivon, että hänen jalkansa paranisi. Kyljen haava on jo melko ummessa, kunhan sitä ei avaa,” Nokkosmarja sanoi ja pujahti kolosta ulos. Nopeatuuli huokaisi hiljaa. ’Mitä minun täytyisi tehdä?’ hän mietti hiljaa. Kukaan ei vastannut, hiljaisuus vallitsi hänen kolossaan.

Ninjajuuri vääntyili parantajan pesällä levottomana, hänen kipunsa olivat helpottaneet unikonsiemenien avulla. Nokkosmarja oli sitonut hänen vasemman takajalkansa joen rannasta löydettävien kaislojen ja hämähäkinseitin avulla. Pian hänen silmänsä revähtivät auki ja hän tunsi pakonomaisen tunteen siitä, että jokin veti häntä kohden leirin aukiota. Hänen jalkansa syvä, mutta kapea haavansa jomotti ja hän joutui pysähtymään. Pian hän saikin jo onnuttua leirin aukiolle. Nokkosmarja tuli hänen luokseen ja talutti hänet takaisin parantajan pesälle.
”Sinun täytyy pysyä tässä. Sinun täytyy syödä myös raunioyrtin juuresi ja unikonsiemenesi, jotta paranet,” parantaja määräsi. Ninjajuuri nyrpisti nenäänsä juurille, mutta söi ne vastahakoisesti. Hän lysähti hitaasti pian pedilleen ja nukahti levolliseen uneen. Hän tuhisi hiljalleen ja näki unta pimeydestä, josta loimotti kylmä, valkea ja hento tuli. Vaikka hän kuinka linkutti ja linkutti sen luokse, ei hän saanut sitä lähestymään – tapahtuikin toisin päin, tuli vain liikkui kauemmas ja kauemmas, kuin odottaen oikeaa hetkeä päästää Ninjajuuri lähelleen. Pian hän tunsi valon saartavan unessaan hänet ja hän siristi silmiään, heräten uuteen päivään parantajan pesällä. Hän tunsi jonkun karhean kielen turkissaan.
”Hmm?” hän pystyi vain mutisemaan.
”Shhh. Ei mitään hätää... Lepää vain, pikkuinen”, Ninjajuuri jonkun kuiskaavan hellästi. Hän tunsi, kuinka haavaan levitettiin jotakin, joka auttoi. Se viilensi hieman haavaa, joka oli hieman lämmin. Pian hänen tukensa vasemmassa takajalassaan avattiin ja Ninjajuuri tunsi kivun sykähtävän hänen kehossaan. Jokainen liikahdus tuotti kipua. Hän painoi silmänsä tiukasti kiinni ja yritti saada kivun pois mielestään. Hän murahteli itsekseen kivun takia.
”Koita kestää hetki, saat pian unikonsiemeniä. Vaihdan ensin siteen”, ääni kuiskasi hennolla, mutta varmalla äänellä. Ninjajuuri murahteli kivusta hiljaa. Pian kipu lakkasi, kun hän pureskeli hänen suuhunsa laitettuja unikonsiemeniä. Pian Ninjajuuri liukui rentouttavaan uneen. Siinä hän ei nähnyt muuta kuin mustaa, rauhallista, tähtien tuiketta mustaa taivasta vasten.
”Hän on nukkunut päivän ja aion katsoa uudelleen hänen sidettään takajalassa. Voi olla, että se paranee miltei oikeanlaiseksi, mutta voi olla, että se ei parane ja jalassa on vielä murtumia vuosienkin päästä. En ole varma, mutta teen parhaani”, kuului ääni Ninjajuuren luota, kun tämä alkoi heräilemään.
”Oletko varma, että tämä auttaa? Pitäisikö meidän turvautua Kristallikukkaan?” Kuului toinen, hieman kiivaampi, turhautunut ääni. Kuului pieni turhautunut huokaus.
”Etkö muista, mitä Apilatuuli kuiskasi sinulle viimeksi? Hän kertoi, ettei aina voinut auttaa klaaniamme, kun se oli hädässä jonkun takia. En tiedä, riittääkö kukan mettä tarpeeksi. Mutta voimme yrittää. Sinun täytyy hakea kukan mettä, en pysty lähtemään. Mutta emme pysty medelläkään parantamaan häntä kokonaan, vain niin, että hän pystyy edes jotenkin kävelemään. Ja haavat parantuvat. En tiedä, parantuvatko jalan vammat, mutta hän tulee varmasti edes linkuttamaan loppuelämänsä. Menehän nyt, Nopeatuuli. Hänen parantumisensa voi riippua medestä”, kuului toinen ääni, jonka Ninjajuuri nyt tunnisti Nokkosmarjalle. Nopeatuuli nyökkäsi ja kääntyi poistuakseen. Nokkosmarja oli oikeassa.
”Hmm? Kuulin keskustelunne, miten uskalsit käskeä Nopeatuulta noin?” Ninjajuuri mutisi uteliaana. Hän liikutti etutassujaan.
”Kaikki klaanilaiset tietävät, että parantajan pesä on minun aluettani, että tiedän täällä enemmän kuin muut yrteistä”, Nokkosmarja selitti ja nuolaisi Ninjajuurta korvaan.
Kesti hetkiä, jotka tuntuivat Ninjajuuresta vuosilta. Pian Nopeatuuli puuskutti parantajan pesälle suussaan kristallinsävyinen kukka. Hän laski sen Nokkosmarjan luokse, joka kiitti korvien väräytyksellä. Pian hän otti siteet Ninjajuurelta pois ja levitti kukan mettä haavoihin. Ninjajuuri tunsi pientä kutinaa, joka alkoi leviämään. Pian hän ei tuntenut enään muuta kuin kipua liikutellessä liian paljoa jalkaa. Kipu oli laantunut.
”Miten teit tuon?” Ninjajuuri kysyi hämmästellen, liikuttaen takajalkaansa, jossa oli ollut side.
”Tämä kukka on lahja esi-isiltämme. He antoivat tämän kukan, jolla on medessään parantava voima. Mutta mettä ei riitä ikuisesti, vaan meidän täytyy käyttää sitä harkiten, kuten nyt. Lisäksi emme voi varastoida sitä, sillä se toimii vain tuoreena tai veteen sekotettuna”, Nokkosmarja selitti.
”Onko mahdollista, että voisin parantaa mahdollisuutta liikkua paremmin, jos alan kuntouttamaan jalkaani?” Ninjajuuri kysyi miettien. Nokkosmarja nyökkäsi.
”Kuntouttaminen täytyy tehdä hitaasti, jotta siitä olisi kunnollista hyötyä. Voimme etsiä sinulle pienen ojan, jossa kävelisit. Mestarini kertoi, että siitä voisi olla apua. Tule, voit nojata ensin minuun, jos haluat ottaa ensin pari askelta. Siitä voi olla apua”, Nokkosmarja kehotti ja oli valmiina tukemaan Ninjajuurta kehollaan. Kissa nyökkäsi ja yritti nousta ylös laittamatta painoaan vammautuneelle jalalle. Pian hän seisoikin kolmella jalalla ja yritti ottaa pieniä askelia, onnistuen puolittain siinä. Pian hän onnistui linkuttamaan ja hän päätti kokeilla yksin, ilman Nokkosmarjan tukea. Hän horjahteli hetken, mutta piti hännällä tasapainonsa ja onnistui seisomaan kolmella jalalla.
”Hyvä!” Nokkosmarja kannusti ja Ninjajuuri otti pienen askeleen.
Pian Ninjajuuri onnistui jo linkuttamaan kolmella jalalla parantajan pesän päästä päähän. Nopeatuuli tuli parantajan pesän luokse aukiolta ja istahti Nokkosmarjan viereen. Pian Ninjajuuri rojahti väsyneenä pedilleen, katsoen näitä kahta ilvestä. Nopeatuulen silmissä paistoi ylpeys ja tämä nyökkäsi hyväksyvästi, räpsäyttäen silmiään. Ninjajuuri tunsi iloa sisimmässään, häntä ei oltu hylätty. Pian hänen ajatuksensa katkaisi lyhyt mourahdus, joka kuului aukion ja parantajan pesän välisestä tunnelista. Nopeatuuli luuli, että leiriin oli hyökätty ja niin hän valmistautui, jos joku hyökkäisisi parantajan tai kissan kimppuun. Kahina kertoi, että se tuli lähemmäs.
”Hei, Nopeatuuli, Nokkosmarja ja Ninjajuuri,” Tuhkakorva naukui kissamaisesti. Nopeatuuli helpottui, tulija ei ollut hyökkääjä.
”Mistä se mourahdus kuului?” Nopeatuuli kysyi hieman hämmentyneenä. Tuhkakorva katsoi nolostuneena hetken muualle.
”Se olin minä. Halusin kertoa, että olen tulossa, mutta taisin vain säikäyttää teidät”, Tuhkakorva selitti.
”Sinun kannattaisi välillä miettiä”, Nokkosmarja selitti, ”mitä teet ja toimit. Vaikkei tuosta mitään todellista haittaakaan ollut.” Nopeatuuli nyökkäsi. Tuhkakorva katsoi palavalla katseella Ninjajuurta suoraan silmiin. Ninjajuuri vastasi tunteikkaalla katseella, tuntien jälleen tätä kutinaa sisällään, nyt vain voimakkaampana. Ninjajuuri alkoi tajuta mistä tämä tunne voisi johtua. ’Olenko rakastumassa?’ hän ajatteli viimein.
”Taidan jättää teidät kolmestaan”, Nopeatuuli sanoi ja nousi seisomaan. Nuolaistuaan turkistaan sammalhipun hän käveli pois. Tuhkakorva katsoi toisen menoa. Hän käänsi sitten katseensa Nokkosmarjaan.
”Voiko hän käydä leirin ulkopuolella, jos tuen häntä?” Tuhkakorva kysyi miettien. Nokkosmarja painoi päänsä miettiäkseen.
”Minun puolestani kyllä. Mutta en tiedä miten hän suhtautuu erilaisiin lintuihin, niistä on voinut jäädä traumoja”, Nokkosmarja sanoi viimein ja nosti katseensa heihin. Ninjajuuri nyökkäsi.
”Ninjajuuri, mennäänkö metsään?” Tuhkakorva kysyi hieman aralla äänellä. Ninjajuuri nyökkäsi ja yritti nousta kolmella jalalla. Tuhkakorva tuki toista lavoillaan ja päällään.
”Minne me olemme menossa, Tuhkakorva?” Ninjajuuri kysyi aukiolle, linkuttaen entiseen mestariinsa nojaten kohden tunnelia. Ninjajuuri ja Tuhkakorva saavuttivat pian metsän, päästen leiristä ulos. Hitaasti, mutta varmasti he matkasivat Ninjajuuren linkuttaessa kohden havumetsän ja lehtimetsän rajaa. Saavuttuaan sinne, Ninjajuuri asettui istumaan maahan. Tuhkakorva teki samoin Ninjajuuren viereen, tukien toista. Tuhkakorva katsoi suoraan Ninjajuuren silmiin. Tuhkakorvan smaragdinvihreistä silmistä heijastui rakkaus, jolloin Ninjajuuri viimein tajusi, mikä hänenkin tunteensa oli.
”Ninjajuuri. Viimein tajusin tämän tunteen, tämän kutinan, joka sisälläni on ollut nämä viimeiset ajat. Minä... minä rakastan sinua!” hän sanoi epävarmalla äänellä. Ninjajuuri katsoi häntä hieman hämillään, hän tunsi samoin. Kehräys kumpusi hänen sisältään.
”Niin minäkin sinua. Olen minäkin tuntenut kutinaa sisälläni, se on voimistunut ja voimistunut, kunnes viimein itsekin tajusin sen. Se on rakkaus, sinua, rakkaani, kohtaan. Vaikkakin olen vain oppilas, olen rakastunut. En voi tunteilleni mitään”, Ninjajuuri sanoi nojaten Tuhkakorvaan. Hän kehräsi voimakkaasti, hän katsoi nyt suoraan Tuhkakorvan smaragdinvihreisiin silmiin, joissa tuikki hellä, rakastavainen katse.
”Tiedätkö vielä mitä teet, kun jalkasi on kuntoutettu?” Tuhkakorva kysyi huolestuneena. Ninjajuuri pudisti päätään.
”En tiedä. Ei minusta ainakaan soturia tule. En tiedä tuleeko edes parantajan oppilasta. Klaaninvanhimmaksi joutumisesta en tiedä. Luultavasti minut nimitetään joko klaaninvanhimmaksi tai sitten parantajan oppilaaksi. En tiedä yhtään”, Ninjajuuri vastasi. Hän siirsi katseensa puroon, joka välkehti heidän edessään. Nauttien maisemasta Ninjajuuri nuolaisi rakastaan lapaan.
”Olemmeko nyt siis kumppaneita?” hän kysyi hetken päästä.
”Kyllä, olemme kumppaneita. Rakastan sinua, olen aina siitä lähtien, kun saavuit klaaniin rakastanut sinua”, Tuhkakorva vastasi nousten seisomaan hänen eteensä. Ninjajuuri hautautui toisen rintakarvojen sekaan ja kehräsi. Siinä oli hyvä olla.

”Jokainen, joka kiinni saa itse saaliinsa, tulkoot Johtajankolon luokse klaanikokoukseen”, Nopeatuuli kajautti tutun klaanikokouskutsun ilmaan Johtajankololta. Ninjajuuri oli saanut tietää etukäteen tämän syyn, hän oli pääsemässä parantajan oppilaaksi. Nopeatuuli katsoi nyt, kuinka klaani kokoontui juuren eteen. Ninjajuuren paistava, iloinen katse tuikki parantajan pesän luona. Hän odotti lupaa tulla Nopeatuulen luokse.
”Kuten tiedätte, klaanissamme on joku, joka voidaan nimittää parantajan oppilaaksi. Ninjajuuri, tulisitko tänne?” Nopeatuuli aloitti ja kutsui Ninjajuuren luokseen. Ninjajuuri käveli hyvin rennosti, mutta ryhdikkäästi päällikkönsä luokse.
”Hän haluaa oppia parantajan salat ja tulla itsekin parantajaksi. Nokkosmarja, suostutko siirtämään kaikki tietosi Ninjajuurelle, kissalle, joka janoaa olla parantaja? Opetatko häntä hyvin parantamisen taidoissa ja opastat häntä saloissa, joita vain parantajat saavat tietää?” Nopeatuuli kysyi vieressään olevalta Nokkosmarjalta. Tämä sulki hetkeksi silmänsä ja nyökkäsi lyhyesti.
”Suostun. Opetan häntä niin hyvin kuin osaan, esi-isieni kunniasanalla”, hän naukui kissamaisesti. Nopeatuuli nyökkäsi.
”Siinä tapauksessa, nimitän sinut, Ninjajuuri, parantajaoppilaaksi, jonka voi esi-isämme hyväksyä käydessänne Verivuorella. Tästä lähtien siihen saakka, kun sinut parantajaksi nimitetään, sinut tunnetaan nimellä Ninjajuuri, muistona entisestä nimestäsi”, Nopeatuuli sanoi ja klaanin jäsenet huusivat hänen nimeään ja onnittelivat häntä. Nokkosmarja käveli hänen luokseen ja kosketti kuonollaan Ninjajuuren nenänpäätä.
”Lähdemme nyt käymään Verivuorella. Tulehan”, Nokkosmarja kertoi. Hän kääntyi leirin suuaukkoa kohden ja lähti kävelemään Ninjajuuri perässään Verivuorta kohden. Ninjajuuri nopeutti vauhtiaan linkuttaen niin, että hän ehti Nokkosmarjan rinnalle.
”Miksi käymme Verivuorella, Nokkosmarja?” Ninjajuuri kysyi nopeasti kuin ohimennen.
”Esi-isiemme on hyväksyttävä parantajaoppilaat, parantajat ja päälliköt täysiksi päälliköiksi, parantajiksi ja parantajaoppilaiksi, jotta voimme toimia asemassamme. Jos esimerkiksi minua ei oltaisi hyväksytty parantajaoppilaaksi, ei klaanilla varmaankaan olisi nyt edes parantajaa. Esi-isien hyväksyntä on tärkeää. Muuten emme voi vastaanottaa esi-isiemme viestejä, heidän tahtoaan ja varoituksiaan, mikä on todellista parantajansalaisuutta”, Nokkosmarja vastasi. Koska Ninjajuuri linkutti, vuori läheni hitaasti.
Pian he olivat perillä. Ninjajuuri luuli ensin, että he joutuisivat kiipeämään ylös vuoren huipulle, mutta Nokkosmarja suuntasikin kohden vuoren juurta, luolaa, jonka suuaukkoa ei näkynyt. Nokkosmarja ehti kadota luolaan, kun Ninjajuuri jäi etsimään luolan suuta. Nopeasti hän löysi sen ja pujahti sen sisään. Luolan sisällä häntä vastaan tulvahti sinisen hohtoista valoa. Pieni ihastuksen henkäys pääsi Ninjajuuren suusta. Hän ihasteli ja ihmetteli sinisiä, kirkkaasti hohtavia kristalleja. ’Ne ovat kauniita’, hän ajatteli. Hän näki Nokkosmarjan olevan jo kivipaaden luona, viittoen häntä lyhyellä hännällään Ninjajuurelle, jotta toinen tulisi hänen luokseen. Ninjajuuri teki niin ja hän huomasi eräässä kohdassa, kristallien ympäröimänä, olevan toinen luola, josta ilmestyi harmaa, kimmeltäväturkkinen uros. Toisen silmistä kuvastui se, että hän kuului esi-isiin.
”Tervehdys Nokkosmarja. Toitkin parantajaoppilasehdokkaasi minun näytilleni. Olet varmaankin tämä Ninjajuuri?” hän sanahti hiljaisella äänellä. Ninjajuuri nyökkäsi.
”Kyllä, olen Ninjajuuri. Entäs, kuka te olette? Oletteko te tämä ’Verivuoren haamu’, josta Marjajuuri on kertonut?” Ninjajuuri kysyi. Harmaa uros nyökkäsi.
”Minut tunnetaan paremmin Syystuulena, ainakin vanhempi klaani tuntee minut sillä nimellä, olenhan ollut joidenkin päällikkönä silloin ennen kuolemaani”, Syystuuleksi esittäytynyt ilves kertoi. Hänen äänensä hiipui olemattomiin, kun asia koski hänen kuolemaansa. Ninjajuuri nyökkäsi. Hän ymmärsi toisen kaipuun elämään, vaikka tuo olikin nyt elossa, osittain. Hänellä ei ollut tunteita, hän ei voinut rakastaa. Ninjajuuri mietti Tuhkakorvaa. Hän ei osannut kuvitellakaan klaania ilman Tuhkakorvaa, hänen omaa rakasta kumppaniaan.
”Nokkosmarja. Hyväksyn Ninjajuuren parantajaoppilaaksesi, ja toivon, että hänestä tulee sinun veroisesi parantaja, kun liityt esi-isiin tai klaaninvanhimpiin. Kouluta häntä taidolla, intohimolla ja samalla innolla, jolla olet parantajantehtävääsi aina ennenkin tehnyt”, Syystuuli sanoi ja Nokkosmarja nyökkäsi.
”Lupaan niin, Syystuuli, kautta parantajien nimeen”, Nokkosmarja lupasi. Ninjajuuri katsoi Syystuuleen.
”Ninjajuuri. Toivon, että opettelet innolla ja uteliaana kaiken parantajien taitoihin liittyvän, kuten olen oppilaanakin ennen tehnyt. Toivon sinusta tulevan Nokkosmarjan veroinen parantaja, kun hän liittyy esi-isiin tai klaaninvanhimpiin. Älä anna vaivasi häiritä opiskeluasi, todellinen oppilas mitataan siinä, kuinka hän kestää vaikeudet. Sinusta voi tulla hyvä oppilas”, Syystuuli sanoi kääntäen katseensa tuohon parantajaoppilaaseen, josta tulisi seuraava parantaja Nokkosmarjan jälkeen.
”Lupaan niin, Syystuuli. Yritän opetella kaikki parantajien salat, joita Nokkosmarja minulle opettaa huolella. En tuota pettymystä”, hän sanahti tulisesti. Syystuuli nyökkäsi ja Nokkosmarja käänsi hänen nokkosenvihreisiin silmiin. Niistä paistoi hellyys ja huolenpito.
”Mennään, Ninjajuuri. Meidän täytyy kerätä tänään pari perusyrttiä ja sinun täytyy opetella niitä”, Nokkosmarja sanoi ja nyökkäsi Syystuulelle. Ninjajuuri nyökkäsi myös ja seurasi nykyistä mestariaan ulos luolasta. Ulkona tuuli hieman rajummin. Se sai Ninjajuuren oranssiruskean turkin liehumaan ympäriinsä. Ninjajuuri käveli kohden leiriä, mutta Nokkosmarjan kääntyessä Suurtammelle. Nokkosmarja pysähtyi voikukan ääreen.
”Osaatko arvata mihin voikukka auttaa?” Nokkosmarja kysyi. Mietin. En tiennyt, joten pudistin päätäni.
”Voikukan varren sisällä olevaa valkoista nestettä käytetään ampiaisenpistoihin, jolloin sitä laitetaan pistokohtaan. Lehdet käyvät särkylääkkeenä. Voikukkaa voi löytää miltei kaikkialta, joten se on oiva perusyrtti. Siirrytäänpä toiseen perusyrttiin. Löydätkö unikon, keltaoranssin neliterälehtisen kasvin?” Nokkosmarja selitti ja lopuksi etsi katseellaan unikkoa. Pian hän huomasi Ninjajuuren unikon vieressä.
”Onko se tämä?” se vielä kysyi. Nokkosmarja nyökkäsi hiljaa.
”On se, paina tämä mieleen, koska tätä yrttiä tarvitaan usein. Mihin sen siemeniä voitaisiin käyttää?” Nokkosmarja kysyi ja kaivoi siemenet esiin. Ninjajuuren ilme muuttui hämmentyneeksi. Hän muisti juuri noiden siemenien tehon, ne olivat auttaneet hänet uneen. Hän yritti rauhoittaa itseään.
”Voisiko niitä käyttää unen saamisessa?” Ninjajuuri kysyi sen jälkeen. Nokkosmarja nyökkäsi.
”Näitä siemeniä voit käyttää unen saamiseen, ahdistukseen ja shokkiin hoidoksi. Imettäville kuningattarille en suosittele antamaan unikonsiemeniä”, Nokkosmarja kertoi ja nosti siemenet suurelle lehdelle. Ninjajuuri katsoi hetken hiljaa ja miettiväisenä.
”Minkä lehti tuo on?” hän viimein kysyi.
”Se on pyökin lehti, sillä yleensä klaanissamme kannamme yrtit, ettemme syö niitä vahingossakaan”, Nokkosmarja kertoi. Ninjajuuri nyökkäsi.
”Meidän pitäisi etsiä vielä raunioyrtti, sillä klaanissa sitä voi tarvita. Matkaamme siis joelle. Siellä raunioyrtit viihtyvät. Mennään!” Nokkosmarja kertoi. He lähtivät vaeltamaan kohden jokea, Ninjajuuren linkuttaessa. Ninjajuuri huomasi katselevansa havumetsää, samaa, jossa oli ensimmäisen kerran Ilvesmetsässä ollut. Puron hiljainen solina täytti havumetsän. Jossain rasahti. Toinen rasahdus. Ja hiljaisuus peitti metsän uudelleen.

Ninjajuuri katsoi taakseen, muttei nähnyt ketään. Hän haisteli ilmaa, muttei haistanut mitään epäilyttävää. Hän oli kaiketi kuvitellut kaiken. Hän itse ei ollut vain siitä varma.
”Ninjajuuri, kerrohan mitä tästä raunioyrtistä”, Nokkosmarja sanahti, kun he saapuivat joen vierelle. Heidän edessään oli raunioyrtti, joka oli vihreä ja jonka lehdet olivat ruodilliset. Kukinto oli hieman kellomainen. Ninjajuuri mietti kovasti.
”Käytetäänkö sen juuria luunmurtumiin?” hän kysyi viimein arvaten. Nokkosmarja katsahti joen toiselle puolelle varmistaakseen, ettei ihmiset tulleet.
”Kyllä. Niiden juuria voidaan käyttää luunmurtumiin, rauhoittamaan haavoja, nyrjähtäneisiin tassuihin, kutinaan ja jäykkien nivelien tulehdukseen. Eli useaan tarkoitukseen. Viemme tämän juuria runsaasti klaaniin, jotta voimme olla valmiina toimimaan, jos tapahtuu jotakin. Kaivetaan juuret esiin”, Nokkosmarja selitti ja alkoi kaivaa yhdessä Ninjajuuren kanssa raunioyrtin juuria esiin.
”Nyt voimme mennä, koska emme voi kerrallaan olla poissa leiristä, koska voi tapahtua jotakin pahempaa, johon tarvitaan nopeasti parantajaa, eivätkä klaanilaiset välttämättä tiedä missä olemme”, Nokkosmarja sanoi saatuaan juuret ylös. Hän otti ne suuhunsa ja he lähtivät hiljalleen kävelemään havumetsän poikki leiriin. Ninjajuuren linkuttamisen takia heidän menonsa oli hidasta ja Ninjajuurelle erittäin raskasta toisen yrittäessä kiristää ja pitää yllä samaa vauhtia kuin ennen onnettomuutta kävellessään.
”Ninjajuuri, ei sinun tarvitse yrittää kävellä samaa vauhtia kuin mekin, koska saattaa olla, että vammaudut lisää, jos se menee paikaltaan vauhdin takia. Kiellän sinua juoksemasta tai hölkkäämästä, tämä kielto purkautuu silloin, kun niin sanon”, Nokkosmarja sanoi kääntäessään katseensa Ninjajuureen. Ninjajuuri nyökkäsi ja hidasti vauhtiaan. Hän jatkoi pian linkuttamistaan ja huomasi keltaisia kukkia. Hän pysähtyi.
”Nokkosmarja, mitä kasveja nämä ovat?” Ninjajuuri kysyi hänen vierellään olevalta mestariltaan. Nokkosmarja etsi katseellaan jotain kasvia ja äkkäsi sen.
”Meidän on ensin tiedettävä tämän kasvin vaikutus. Mikä tämä kasvi on?” Nokkosmarja sanoi mennessään katajan luokse. Ninjajuuri linkuttaa hänen luokseen.
”Onko tämä... En tiedä, en osaa arvatakaan”, Ninjajuuri vastasi mietteliäänä. Nokkosmarja otti tassuunsa marjan.
”Tämä on katajan marja. Katajaa ei löydä märistä paikoista, joten tämä on hyvä paikka sille. Katajan marjoja käytetään mahakipuun, väsymykseen ja vaikeutuneeseen hengitykseen. Ne auttavat mahakipuun, antavat voimia ja helpottavat vaikeutunutta hengitystä”, Nokkosmarja selitti.
”Nämä pureskellaan”, Nokkosmarja lisäsi. Ninjajuuri nyökkäsi merkiksi, että oli ymmärtänyt. Nokkosmarja siirtyi keltaisen kukan luokse.
”Entä tämä kukka, mikä se voisi olla ja miten se voisi auttaa?” Nokkosmarja kysyi ja katsoi Ninjajuurta. ’Jos kerta tämän kasvin apuun tarvitaan toista kasvia, niin äsken kävimme lävitse katajan marjat... Mutta entä tämä kasvi, mikä se voisi olla?’ Ninjajuuri mietti keskittyneenä. Hän muisti, että hänen ihmisensä kotona oli ollut samanlaisia kasveja.
”Ovatko nuo villakoita?” Ninjajuuri kysyi. Hän mietti niiden käyttötarkoitusta, muttei keksinyt.
”Ainoa minkä saatoin keksiä on se, että niitä voidaan käyttää katajan marjojen kanssa”, hän totesi lopuksi. Nokkosmarja nyökkäsi ja hymyili.
”Totta, ne ovat villakoita. Niiden lehtiä todellakin käytetään katajan marjojen kanssa. Katajan marjojen kanssa sekoitettuna ne auttavat särkeviin niveliin. Ne myös antavat voimia. Villakon lehdet murskataan ja pureskellaan”, Nokkosmarja selitti.
”Asia selvä, painan sen mieleeni”, hän totesi. Nokkosmarja katsoi taivaalle. Aurinko alkoi jo painua mailleen puiden taakse.
”Tule, meidän pitää mennä nyt. Alkaa olla myöhä”, Nokkosmarja sanahti. Hän otti takiaisen juuret suuhunsa ja käveli linkuttava Ninjajuuri perässään leiriin.
”Ai hei, Nokkosmarja ja Ninjajuuri”, Lehväjuuri tervehti heitä, kun he saapuivat leiriin.
”Hei, Lehväjuuri. Onko leirissä tapahtunut jotakin?” Nokkosmarja kysyi. Lehväjuuri nielaisi.
”On”, hän vain sanoi ja Nokkosmarjalta pääsi tuskainen mourunta. Hän haistoi veren.

”Mitä on tapahtunut?” Ninjajuuri sai soperrettua viimein. Hän havaitsi itsekin löyhkäävän veren hajun ja klaanilaisten pelkotuoksua. Sitä Nokkosmarja ei ollut huomannut, olihan kissoilla hieman parempi hajuaisti kuin ilveksillä. Ninjajuuri värähti. Hän ei halunnut huolestuttaa Nokkosmarjaa sillä, että klaani oli hädissään. Ennen kun hän sai vastauksen Lehväjuureltä, hän säntäsi aukion keskelle ja näki haavoittuneen Pitkäkatseen. Hän näki Nopeatuuli tämän rinnalla, myöskin haavoittuneena. Hän huomasi Ruususilmän ja Karviaisturkin kadonneen. Myös Kivijuuri tuntui kadonneen. Ninjajuuri havahtui Nokkospilven henkäisyyn.
”Mitä on tapahtunut?” Ninjajuuri katsoi kysyvään Nokkosmarjaan. Lehväjuuri oli heidän vierellään, kunnes Nokkosmarja säntäsi auttamaan Pitkäkatsetta ja Nopeatuulta, jotka makasivat yhä liikkumattomina leirin aukiolle. Lehväjuuren katse oli hetken sumuinen, kuin hän muistelisi jotakin.
”Kaksi tuntematonta ilvestä hyökkäsivät leiriimme ja kaappasivat Kivijuuren. He ehtivät hyökkäyksensä aikana vahingoittaa Pitkäkatsetta ja Nopeatuulta, en tiedä miten vakavasti. Nyt täytyy vain odottaa”, Lehväjuuri kertoi. Ninjajuuri huomasi Nokkosmarjan tutkivan nyt Pitkäkatsetta sekä liikahtavan Nopeatuulen. Nopeatuuli avasi hitaasti silmänsä ja vaikutti varsin hyväkuntoiselta.
”Nokkosmarja, onko Pitkäkatse kunnossa?” Nopeatuuli onnistui kysymään. Ninjajuuri säntäsi päällikkönsä luokse.
”Mikä on vointisi?” hän kysyi. Nopeatuuli räpsäytti silmiään.
”Hieman väsyttää, mutta muuten voin vallan mainiosti”, tuo vastasi pirteän kuuloisena. Ninjajuuri epäili, että se oli vain tekopirteyttä.
”Nokkosmarja, teemmekö Nopeatuulen kanssa niin, että annan hänelle katajan marjoja?” Ninjajuuri kysyi miettien. Hän muisteli, että katajan marjat antoivat voimia.
”Kyllä, olisin itsekin antanut hänelle katajan marjoja. Villakon lehtiä en halua hänelle antaa, koska sitten hänen kipuaistinsa saattaa heikentyä, jolloin emme huomaisisi mitään muutoksia hänessä. Joka olisi hyvin huono asia. Pitkäkatsekin alkaa jo virkistyä”, Nokkosmarja kertoi.
”Katajan marjat ovat pesässäni, muistat kai minkälaisia ne ovat”, Nokkosmarja jatkoi vielä ja Ninjajuuri lähti hakemaan niitä. Hän löysi ne pian ja kantoi ne pyökin lehdellä aukiolle Nokkosmarjan luokse. Hän antoi pari marjaa Nopeatuulelle. Loput hän antoi Nokkosmarjan eteen. Pitkäkatse katsoi suoraan Ninjajuurta silmiin.
”Sinä, nuori neiti, sinä olet klaanimme tulevaisuus”, Pitkäkatse kuiskasi vain Ninjajuurelle. Ninjajuuri saattoi vain tuijottaa toista hetken sanomatta sanaakaan. Nokkosmarja ei kuullut tätä, vaan ihmetteli, kun Pitkäkatse nousi ylös. Hän otti vastaan katajan marjat ja söi ne halulla. Hän halusi jo jatkaa soturien arkea, mutta Nokkosmarja kielsi.
”Sinun täytyy jäädä leiriin päiväksi, jotta tiedän sinun olevan aivan varmasti kunnossa. En halua ottaa riskiä, että menetämme yhden klaanimme jäsenen. Olemme mahdollisesti jo menettäneet Kivijuuren, jos emme häntä löydä. En anna kenenkään poistua tämän illan aikana etsimään häntä leiristä. En vaaranna klaanimme tulevaisuutta turhaan”, Nokkosmarja käski voimakkaalla ja järkähtämättömällä äänellä. Nopeatuuli nyökkäsi.
”Menen nukkumaan, alkaa olla jo myöhä. Teidänkin pitäisi mennä”, hän sanahti ja pujahti pesäänsä. Ninjajuuri valpastui ja otti tuoresaaliskasalta hiiren, jota hän söi hetken. Sen jälkeen hän antoi häntänsä riippua ja laahata maassa hänen kävellessään aukion poikki tuoresaaliskasalta oppilaiden pesälle. Pesässä hän linkutti petiinsä ja ennen nukahtamistaan hän näki Kivijuuren tyhjän pedin ja tyhjyyden tunteen hänen sisimmässään.
’Kuka sen teki? Kun saan sen selville, tiedän paremmin näistä sattumuksista’, hän ajatteli ennen nukahtamistaan.

Yöllä Ninjajuuri havahtui kummalliseen tunteeseen. Hän heräsi ja nopeasti linkutti ulos pesästä, jossa muut oppilaat tuhisivat unessa. Paitsi yksi – Kivijuuren pesä oli tyhjä, eikä siihen vähään aikaan välttämättä palaisisi Kivijuuri, jos edes koskaan palaisikaan. Ninjajuuri huomasi punaista loimua juuri ja juuri puiden yläpuolella ja hän ei tiennyt, eikä edes osannut arvata, mitä se voisi olla. Hän päätti suunnata Nopeatuulen pesälle. Siellä hän töykki tassullaan Nopeatuulta, jotta toinen heräisisi.
”Nopeatuuli, Nopeatuuli! Näin puiden yläpuolella outoa punaista hehkua!” Ninjajuuri sopersi nopeasti hätääntyneenä. Nopeatuuli mumisi hetken jotain, mutta heräsi nopeasti ja pujahti kolostaan ulos aukiolle. Hehku oli hieman voimistunut ja Nopeatuuli tiesi mitä oli tapahtunut.
”Herätä koko klaani, metsä palaa!” Nopeatuuli huusi ja säntäsi Nokkosmarjan pesälle, josta hän palasi pian. Sillä välin hän herätti kaikki soturit ja aukiolle palattuaan hän huomasi Nokkosmarjan tuovan suussaan suurissa pyökin lehdissä joitakin yrttejä. Hän laski ne maahan ja Ninjajuuri linkutti nopeasti toisen luo.
”Minun täytyy ottaa mukaan pari perusyrttiä. Toivotaan, ettei metsä tuhoudu täysin, sade ei välttämättä ehdi tänne saakka ajoissa”, Nokkosmarja kertoi ja Ninjajuuri nyökkäsi. Hän meni herättämään emoja, joiden pennut heräsivät.
”Ninjajuuri, sinun on johdatettava meidät maatilalle, se on ainoa mahdollisuus!” Ninjajuuri kuuli Nopeatuulen huutavan.
”Selvä, Nopeatuuli”, hän ehti huutaa takaisin ja vilkaisi nopeasti puiden yläpuolelle. Hehku voimistui ja tuuli sai sen voimistumaan nopeammin. Tuuli nousi hetki hetkeltä voimakkaammaksi, tuoden sateen uhkaa heidän metsäänsä. Se tuntui pelastukselta.
”Meidän on lähdettävä maatilalle heti, Ninjajuuri johdattaa meidät sinne!” Nopeatuuli huusi uudelleen ja klaani kääntyi kissan suuntaan. Ninjajuuri tunsi voimistuvan vastuuntunteen lavoillaan ja oli valmis hetken kantamaan sitä tunnetta.
”Ninjajuuri, voit jo lähteä johdattamaan, pidän perää”, Nopeatuuli sanahti ja Ninjajuuri kääntyi nopeasti tunneliin päin. Hän lähti ontumaan kohden niittyä, josta hän seurasi puroa jokea kohden. Hän johdatti klaanin vanhalle sillalle. Siellä tuli vastaan toinen ongelma – tulva. Vuorilla oli ilmiselvästi satanut rankasti, sillä Salamavuorilta laskeva joki oli saanut lisää vettä kuljetettavakseen ja se nieli jo rantapenkkaa. Sateen uhka lisääntyi koko ajan ja oli vain ajan kysymys, ehtikö sade metsän ylle tulen ollessa tarpeeksi kaukana leiristä. Ninjajuuri oli hetken peloissaan, mutta tunsi Tuhkakorvan seisovan vierellään. Hän sai toisesta voimaa ja hän tunsi kestävänsä tämän uhkaavan tilanteen.
”Nopeatuuli sanoi, että jäämme tähän rantaan sateen ajaksi. Kun sade lakkaa, jatkamme kohti leiriä, joka on toivottavasti säästynyt”, Tuhkakorva sanoi ja Ninjajuuri tunsi, kuinka pelastava sade sai joen pinnan kohisemaan lisää. He eivät olleet päässeet joen ylitse sillan kautta, koska oli uhkana se, että joen tulva hajottaisi sillan ja klaani jäisi maatilalle jumiin. Se olisi silloin vielä pahempi tilanne, koska silloin ihmiset voisivat ampua ja tuhota klaanin jäsen yksi kerrallaan. Ninjajuuren synkät mietteet katkaisi vesipisara, joka tipahti Ninjajuuren otsalle. Hän ravisti sen pois nopeasti ja katsoi havupuiden tummanvihreän varjon alta maatilalle päin, sade oli lakannut ja joki tulvi hieman. Sen pinta oli noussut, mutta kymmenessä minuutissa se oli taas normaali. Nopeatuuli nousi ylös ja käveli Ninjajuuren luokse.
”On aika palailla leiriin, Ninjajuuri. Saa nähdä ovatko esi-isät olleet suopeita meitä kohtaan ja säästäneet leirin”, Nopeatuuli sanahti ja nosti päätään muiden yläpuolelle. Hetken hän seisoi siinä, ylväänä, valmistautuen johonkin.
”On aika palata leiriin!” hän huudahti ja klaani alkoi liikehtiä levottomana. Heistä huokui innostuksen lämmin liekki, joka antoi voimia Ninjajuurelle. Ninjajuuri huomasi klaanilaisten nousevan ja valmistautuvan edessä olevaan näkyyn, joko se oli ehjä leiri tai sitten vain nokinen läntti palaneen metsän keskellä.

”Lähdemme heti!” Nopeatuuli käski vielä ja klaani lähti liikkeelle. Vaitonainen kulkue kulki pelokkaana. Mutta kesken kaiken Ninjajuuri haistoi jotakin, jotakin, jota muut eivät tuntuneet huomaavan. Hän kiritti linkutuksensa niin, että pääsi Nopeatuulen rinnalle.
”Nopeatuuli, haistan jotakin tuolla puun luona. Se on meidän klaanilaisemme hajuinen”, Ninjajuuri kertoi päällikölleen. Hiekkälehvä oli heidän vierellään.
”Hiekkälehvä, ota komento. Käyn tarkastamassa tämän hajun, haluan olla varma sen alkuperästä”, Nopeatuuli sanoi varapäällikölleen. Tämä nyökkäsi ja otti johdon vaitonaisesta kulkueesta.
”Näytä se paikka”, Nopeatuuli sanoi. Ninjajuuri nyökkäsi ja lähti ontumaan takaisin sille paikalle, jossa oli tuon hajun haistanut. Nopeatuulikin haisteli paikkaa. Hänen katseeseensa syttyi toivon häivä.
”Olet löytänyt Kivijuuren ja näiden kahden tuntemattoman ilveksen hajujäljen. Onnea”, Nopeatuuli sanahti ja kääntyi ympäri. Ninjajuuri seurasi perässä toisen kulkiessa kohden leiriä, joka saattoi olla palanut. Hän haistoi nokea ja havaitsi sitä olevan lähipuiden oksilla ja palaneissa lehdissä.
”Onko... onko leiri palanut?” Ninjajuuri kysyi varovasti Nopeatuulelta. Tämä pudisti päätään.
”En tiedä. Toivon suuresti, että se ei ole tuhoutunut. Mutta jos on, tiedän hyvän paikan uudelle leirille, tämä vanha paikka on ollut jo aika kauan ja sen riista on jo varovaista. Me voimme saalistaa enemmän, jos riista ei tiedä meidän olemassaolostamme”, Nopeatuuli puheli ja Ninjajuuri nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi. Hän huomasi aina vain enemmän nokea ja haistoi klaanilaisten pelkotuoksun. Hän tajusi mitä se tarkoitti.
”Taitaa olla niin, että klaanin pitää muuttaa nyt sinne uuteen leiriin. Haistan heidän pelkotuoksunsa ja noki alkaa lisääntyä. Täällä puut alkavat olla jo ihan palaneita, mitään ei varmasti ole tulen alkupaikasta jäljellä”, Ninjajuuri sanoi. Nopeatuulen ilme oli epäuskoinen.
”Pianhan se nähdään...” tuo sanahti ja hänen äänensä hävisi, kun heidän edessään oli puro. Sen toisella puolen oli aivan tasaiseksi palanut niitty, jonka luona oli kaksi puuta, johtajankolon puu ja parantajan pesän kattona toimiva puu. Ninjajuuri oli oikeassa. Klaanilaiset haistelivat ympäriinsä ja tutkivat paikkoja. Leirin muurista oli jäljellä vain pari pystyyn palanutta heinänkortta. Nopeatuuli meni omalle entiselle kololleen. Ninjajuuri seurasi hitaammin perässä. Hän pujahti sinne ja huomasi kaiken olevan ennallaan. Nopeatuuli oli asettunut makuulleen taljalleen. Ninjajuuri ymmärsi, että tuo pesä oli täynnä muistoja, siinä olivat nukkuneet koko klaanin tärkeimmät henkilöt, päälliköt.
”Tulen ikävöimään tätä pesää. Tuntuu kuin klaanimme esi-isät hylkäisivät meidät, kun muutamme täältä. Mutta, elämä on elämää, meidän on siirryttävä eteenpäin. Mutta tulen ikävöimään tätä leiriä, olenhan viettänyt koko klaanielämämme tässä. On aika lähteä tuonne uuteen leiriin, jotta saisimme sen valmiiksi. Joidenkin täytyy lähteä myös Kivijuuren ja hänen kaappaajiensa jäljille. En halua hänen kärsivän lisää erosta. Lähdemme nyt”, Nopeatuuli sopersi. Ninjajuuri nyökkäsi ja pujahti aukiolle. Siellä klaani valmistautui jo varsin nokisena lähtemään uuteen leiriin, he arvasivat, että Nopeatuuli oli hyvästelemässä tätä entistä leiriä.
”Lähdemme välittömästi jatkamaan matkaa kohden uuden leirin paikkaa, jonka olen jo valinnut. Toivon, että sinne tuli ei ole yltänyt. Ninjajuuri on lisäksi löytänyt Kivijuuren ja hänen sieppaajiensa hajujäljen. Tuhkakorva, Leijonaharjas ja Lehväjuuri lähtevät heidän peräänsä. Me muut lähdemme uuteen leiriin tekemään siitä kotiamme. Jos leiristä löytyy jotakin tulipalosta selviynyttä esinettä, heinää tai muuta, kuten saalista, ottakaa ne mukaanne. Näin olemme koko ajan valmiimpia uuteen elämään uudessa leirissä”, Nopeatuuli sanoi, kun tuli entisestä pesästään. Hän itse oli ottanut suuren peuran taljan selkäänsä, hän kantoi sitä rohkeana ja vahvana klaanilaisten keskuuteen.
”Minun täytyy ottaa tämä, tämä peurantalja on kulkenut klaanimme päälliköiden mukana koko klaanimme historian ajan, Nietostuuli saalisti tämän peuran ja on valinnut siitä päällikön pedin”, Nopeatuuli kertoi klaanille nähdessään noiden hämmästyneet katseet. Ilman mitään merkkiä Nopeatuuli taivalsi palaneen leirin entiselle tunnelin suuaukolle. Häntäänsä heilauttaen hän käski klaania seuraamaan.
”Ninjajuuri. Huomasin, että joitakin yrttejä on säilynyt pesässäni ehjänä, joten voisitko tulla auttamaan niiden kantamisessa?” Nokkosmarja kysyi Ninjajuurelta ja tuo kissa, klaanin parantajaoppilas, ontui parantajan pesälle ja nappasi pyökin lehdelle yrttejä. Hänen lehtensä oli hieman reunoilta kärähtänyt, iso, jolla saisi sopivasti yrttejä. Yrttien latomisen jälkeen hän otti hellävaraisen otteen lehdestä ja teki siitä sopivan paketin, jotta saisi sen kannettua ehjänä uuteen leiriin. Hän nyt linkutti muiden klaanilaisten perässä suurikokoinen lehtipaketti suussaan. Haistaminen oli vaikeaa. ’En luultavasti nyt tarvitse hajuaistiani. En ole saalistamassa ja kuka nyt kokonaisen klaanin kimppuun hyökkää?’ hän ajatteli hiljaa ja jatkoi matkaa vaitonaisena. Nopeatuuli johdatti klaania, joista puuttui nyt kuusi jäsentä, olihan Ruususilmä ja Karviaisturkki vielä kadoksissa, kuten myös Kivijuuri. Leijonanharjas, Tuhkakorva, Ninjajuuren armas ja rakas kumppani, sekä Lehväjuuri olivat lähteneet jäljittämään Ninjajuuren löytämää hajujälkeä.
”Olemme perillä. Tarkoitus on tehdä tähän notkelmaan uusi leiri. Meidän täytyy ensin tehdä muurit ja pesät, jotka kaivamme tähän maahan. Oppilaat, lähtekää Hiekkalehvän kanssa etsimään runsaasti heinää, köynnöskasveja ja oksia ja tuokaa ne juurineen tänne. Niistä teemme muurin. Harjanneturkki saa etsiä hyviä riista-apajia ja metsästää. Nokkosmarja ja Ninjajuuri etsivät yrttejä ja me muut teemme pesiä. Näin saamme alkuun tarpeeksi tilaa. Koska Lumikynnen pennut ovat tarpeeksi vanhoja, he saavat olla oppilaiden apuna metsässä, koska he ovat miltei oppilaiksi nimitettäviä pentuja. Mutta, ennen teidän menoanne, nimitän erään oppilaan soturiksi”, Nopeatuuli kertoi ja klaani supisi hetken.
”Jokainen, joka kiinni saa itse saaliinsa, tulkoot päällikön luokse klaanikokoukseen,” Nopeatuuli ilmoitti, sillä mitään johtajankoloa ei vielä ollut. Hän vilkaisi klaaninsa keskelle ja näki Marjajuuren.
”Marjajuuri, tulisitko tänne eteemme?” hän kysyi ja Marjajuuri käveli innokkaan rauhallisesti Nopeatuulen luokse.
”Minä, Ilvesklaanin päällikkö, olen toimittanut tämän oppilaan, Marjajuuren, koulutuksen päätökseen esi-isiemme valtuuttamalla tavalla, ja on aika hänen päästä soturiksi. Uskon, että hän on valmis. Marjajuuri, lupaatko puolustaa tätä klaania koko henkesi edestä – samalla raivolla, jolla puolustaisit itseäsi?” Nopeatuuli lausui muinaiset sanat. Ne olivat Ninjajuurelle uudet, hän ei ollut koskaan ennen kuullut niitä. Marjajuuri veti henkeä.
”Lupaan. Koko raivollani, puolustan tätä klaania siihen saakka, kun minun on aika liittyä esi-isiemme jaloon joukkoon”, Marjajuuri lausui kunnioittavalla äänensävyllä. Ninjajuuri ei tiennyt miten tulisi tapahtuma jatkumaan, muttei antanut sen häiritä.
”Lupauksesi annettuasi sinut tunnetaan tästä lähtien Marjaläikkänä, kunnes sinun on aika liittyä esi-isiemme kunniakkaaseen ja viisaaseen joukkoon”, Nopeatuuli sanoi ja klaani huusi Marjaläikän uutta nimeä. Häntä onniteltiin.
”Marjaläikän pitäisi nyt saalistaa seitsemän hiirtä, jotka hän heittää Surmanputoukseen lahjana esi-isille”, Nopeatuuli sanoi koko klaanille. Marjaläikkä nyökkäsi ja lähti nousemaan notkelman seinämää. Sieltä hän suunnisti notkelmasta metsään. Ninjajuuri huomasi Nopeatuulen istuutuvan. Hän suunnisti päällikkönsä luokse.
”Miten uskot klaanin sopeutuvan uuteen leiriin?” Ninjajuuri kysyi kuiskaten. Nopeatuulen korvat värähtivät tuon laskiessa katseensa tassuihinsa.
”Tarkalleen sanottuna en tiedä. En tiedä mitä pitäisi tämän jälkeen tehdä esi-isien kanssa. Minusta tuntuu, että minun pitäisi käydä tapaamassa heitä, mutten voi jättää leiriä yksin. Mietin, pitäisikö nimittää myöhemmin Myrskyjuuri. Sen näkee sitten. Mutta nyt pitää käydä toimeen, pian alkaa olla jo puoli päivä”, Nopeatuuli sanahti.
”Asia selvä. Aika on mennyt nopeasti, vastahan olimme klaanissa ennen sen paloa. Menen Nokkosmarjan kanssa etsimään yrttejä”, Ninjajuuri sanoi ja kääntyi takaisin mestarinsa suuntaan, joka odottelikin jo notkelman reunalla. Ninjajuuri linkutti tuon suuntaan ja seurasi toista metsään. Hän haistoi outoa hajua. Se oli hänelle jotenkin tuttu, mutta silti vieras. Mutta se oli vanha. Ninjajuuri väräytti hännänpäätään ja painoi ajatuksen toisaalle. ’Se ei ole varmaankaan mitään ihmeellistä,’ hän mietti ja yritti etsiä yrttejä.
”Emme taida löytää mitään. Minulla on jo perusyrttejä, mutten löydä mitään muita. Palataan leiriin”, Nokkosmarja sanahti. Ninjajuuri nyökkäsi ja seurasi mestariaan takaisin leiriin. Siellä oltiin jo työn touhussa, oppilaat olivat palanneet ja tekivät jo kovaa vauhtia leirin muuria. Siitä tulisi paksu, kunhan kasvit alkaisivat kasvaa, mutta onneksi oli vasta alkukesä, joten olisi vielä pitkä aika talveen. Harjanneturkkikin oli jo palannut, kuten myös Marjaläikkä. Tuoreesta soturista huokui uusi piirre, itsevarmuus, joka antoi uutta puhtia Marjaläikän askeleisiin. Ninjajuuri käveli leiriin ja huomasi, että parantajan pesä oli jo aloitettu tekemään. Leirissä oli täysi kuhina, kun pesiä kaivettiin. Aurinko paistoi suoraan leiriin ja sai aikaansa lämpöä. Varpusturkin pienet pennut makoilivat emonsa vieressä, joka makoili leirin reunalla, paikassa, jossa oli aloitettu pieni kolo jo tekemään. Sen edessä oli kivi, jota ei ollut vielä Ninjajuuren ollessa viimeksi leirissä.
Saalisvarastokin oli täytetty ja valmis, se oli kaivettu notkelman seinämään. Sieltä oli kuitenkin helppo ottaa saalista ruuakseen, sen Ninjajuuri oli todennut, kun oli ottanut sieltä hiiren. Hän kumartui syömään sitä parantajan pesän eteen, joka oli jo valmis.

Seuraavana aamuna leiri oli valmis pesiltään. Koska emojen, parantajan ja klaaninvanhimpien pesät olivat valmiita, klaani änkeytyi niihin nukkumaan. Tukevan muurin puuttumisen takia leiriä vartioitiin. Ensimmäisenä sai vuoron olla vartiossa tuore soturi Marjaläikkä. Sen jälkeen oli Nopeatuuli. Päätettiin, että yössä oli kolme vartijaa, joten kolmantena toimi Hiekkalehvä. Aamun sarastaessa klaanin jotkut jäsenistä kävivät läpi uusia rajoja, joista tuli suuret. Mukaan otettiin klaanin vanha reviiri, joka oli kuitenkin kärsinyt paloista ja sitten koko eteläinen lehtimetsä. Joki rajasi etelässä ja idässä reviirin, pohjoisessa ja lännessä taas vuoret. Klaanin jäsenet tekivät nyt pesiä ja metsästivät. Lisäksi oppilaille oli annettu tehtäväksi kerätä paljon oksia, kasveja ja heiniä juurineen muuriin. Jo pohjoisenpuoleinen muurin osa oli valmis osittain, sitä tarvitsi vain vahvistaa.
”...suuntasivat Salamavuorille. En tiedä miksi. Matkamme oli pitkä, koska yritimme päästä heidän perässään sinne. Haluaisin kuitenkin nyt tavata Ninjajuuren”, Ninjajuuri kuuli tutun äänen sanovan. Hän tunnisti sen Tuhkakorvaksi. Hän loikki kolmella jalalla tuon luokse.
”Tuhkakorva!” hän huudahti ja Tuhkakorva tuli häntä vastaan. Ninjajuuri painautui toista vasten.
”Rakkaani. Onneksi olen jo kotona. En olisi kestänyt olla sinusta erossa enää lisää”, Tuhkakorva kuiskasi hänen korvaansa. Ninjajuuri oli onnellinen. Hänen rakkaansa oli nyt hänen rinnallaan. Häntä painoi vain eräs kysymys Nokkosmarjalle.
”Tiedän. Minullakin oli sinua ikävä. Minun täytyy kuidenkin käytävä kysymässä erästä kysymystä Nokkosmarjalta”, Ninjajuuri kuiskasi kumppanilleen hellästi. Toinen nyökkäsi. Sen jälkeen Ninjajuuri irrottautui kumppanistaan ja suuntasi Nokkosmarjan pesän luokse.
”Nokkosmarja? Oletko täällä?” Ninjajuuri kysyi pesän suuaukon kohdilla. Pesän perällä näkyi varjo, joka oli kumartunut jonkin ääreen. Se hätkähti.
”Ninjajuuri? Kyllä, olen täällä. Tule vain peremmälle”, parantaja vastasi ja käänsi katseensa oppilaansa suuntaan. Hän oli järjestänyt yrttejään, joita oli tullut pari lisää.
”Nokkosmarja... öh... haluaisin kysyä erästä asiaa... voiko... tota noin... parantajalla olla... oma kumppani?” Ninjajuuri sopersi jotakin hieman pelokkaana ja ujona. Hän katsoi mestarinsa nokkosenvihreisiin silmiin. Toisen katse oli hetken aikaa mietteliäs ja etäinen. Viimein hänen silmiensä tuike hiipui pienemmäksi.
”Esi-isien mukaan se on mahdollista. Tosin, parantaja ei voi saada pentuja, ellei ole ketään parantajataitoista, kuten koulutuksessaan päätöksessään oleva parantajaoppilas, klaanissa, joka hoitaa sillä välin klaanin parannuksia. Mutta, parantajaoppilaana sinä voit hankkia pentuja ja sinulla voi olla kumppani”, Nokkosmarja sanoi hieman surumielinen sointu äänessään. Ninjajuuri mietti hetken sanojaan, mutta pysyi vaiti. Hän ei tiennyt mitään Nokkosmarjan menneisyydestä tai kumppaneista tai muutakaan toisesta. Sanaakaan sanomatta hän kääntyi ja kipitti kolmella jalalla Tuhkakorvan luokse. Hän loikkasi toisen rintaan kiinni.
”Nokkosmarjan mukaan parantajalla saa olla kumppani ja parantajaoppilas voi saada pentuja. Joten, voimme kaiketi olla yhdessä?” Ninjajuuri kuiskasi rakkaalleen.

Ninjajuuri oli iloinen. Ilta oli kulunut nopeasti ja oli nyt aamu. Hän oli auttanut useita hetkiä mestariaan Nokkosmarjaa etsimään ja lajittelemaan yrttejä ja nyt hän tunsi jo ainakin kymmenen eri yrtin vaikutukset. Hän piti itseään itsevarmasti melko taitavana niissä, joten hän päätti Nokkosmarjan suostumuksella alkaa opettelemaan hieman taisteluliikkeitä, varmuuden vuoksi, opettajanaan hänellä oli Leijonanharjas. Toinen naaras oli loistava opettaja. Lehväjuuri oli saanut tämän ansiosta vapaapäivän, jota hän kulutti emojen ja pentujen kanssa. Leirissä vallitsi huoleton ilmapiiri.
”Ensiksi meidän täytyy edetä varovasti, koska sinulla on edelleenkin tuo vammasi, josta ei ole varmuutta, että onko se kokonaan parantunut. Meidän täytyy ensin vähän testata mitä kaikkea pystyt tekemään, kuten esimerkiksi pystytkö vaanimaan tai loikkaamaan yhtä hyvin, tai edes auttavasti, tuon jalkasi kanssa. Kokeile vaania tuon lehden luokse”, Leijonanharjas opasti. Hän katseli tarkkaavaisesti, kun Ninjajuuri yritti päästä vaanimisasentoon. Hän ei päässyt ihan maahan saakka, kuten ennen, vaan jäi vähän ylemmäs. Hieman kankeasti hän lähti vaanimaan Leijonanharjaksen tarkoittaman lehden luokse. Heidän luonaan oli pari ilvestä, Nopeatuuli, Tuhkakorva, Nokkosmarja ja Pitkämyrsky, joka oli tullut katsomaan klaaninvanhimpien pesästä tapahtumaa. Leijonanharjas nyökkäsi Ninjajuurelle hyväksyvästi, kun kissa oli päässyt lehden luokse.
”Jalkasi on vielä vähän kankea, mutta uskon, että se notkistuu, kunhan vain harjoittelemme. En osaa yhtään sanoa, tuletko enään juoksemaan tai kiipeilemään kuten ennen”, Leijonanharjas kertoi miettiväisesti. Hän katsoi Nokkosmarjaan.
”Olen samaa mieltä. En ole varma, voiko jalka tulevaisuudessakaan kestää koko painoa, mutta toivotaan parasta”, Nokkosmarja sanoi mietteliäästi. Hän todellakin toivoi, että jalka tulisi kestämään tulevaisuudessakin koko painolla.
”Nyt harjoitellaan loikkaamista. Loikkaile ensin mahdollisimman pienesti ja joka kymmenennen loikan jälkeen kasvata hieman sitä loikkaa, kunnes sitten monien loikkien jälkeen olet väsynyt tai et enään saa loikkia suuremmiksi. Jos tunnet kipua, lopeta heti”, Leijonanharjas määräsi. Ninjajuuri nyökkää ja heilauttaa häntäänsä. Hän valmistautuu loikkamaratooniin hengittämällä syvään. Sen jälkeen hän alkaa loikkia mahdollisimman pienesti, suurentaen niitä joka kymmenennellä loikalla.
Pian tuli vastaan henkinen muuri, hän ei päässyt enään ylemmäs, raja tuli kolmenkymmenen sentin korkeudessa.
”Tuo oli ihan hyvä, vaikket mihinkään korkeusloikkakisoihin tuolla suorituksella pääsisikään. Mutta, sinun täytyy harjoitella noita kaksi kertaa päivässä, eli aamulla ja illalla, jotta kuntosi kohenee ja jalkasi notkistuu. Vaanimista voit suorittaa minun tai Nokkosmarjan hyväksynnällä sitten kolme kertaa päivässä, jonka jälkeen, kun olemme hyväksyneet, voit vaania niin paljon kuin haluat, kunhan vain vaanit vähintään kaksi kertaa. Loikkaharjoituksia et ala tiheyttämään, ellemme ole paikalla. Haluan olla varma turvallisuudestasi ja siitä, ettet näännytä itseäsi näillä harjoituksilla”, Leijonanharjas käski. Ninjajuuri nyökkäsi, hän ei pystynyt sanomaan mitään, koska hän oli niin hengästynyt.
Hengityksensä tasaannuttua Ninjajuuri suuntasi Nokkosmarjan kanssa metsään. Siellä he viipyivät iltaan saakka, tuoden mitä erilaisimpia yrttejä, voikukasta fenkoliin. Ninjajuuri oli joutunut pänttäämään kaikenlaisia yrttejä, kun Nokkosmarja halusi ne opittavan. Nokkosmarja kertoi, että hänelle suoritettaisiin yrttientunnistustesti, kunhan hän vain tekisi sen.
”Sopii”, Ninjajuuri vastasi siihen. Hän poistui parantajan pehmeästä pesästä leirin aukiolle, hakemaan saalisvarastosta hiiren. Hän piti hiirestä, se oli niin hyvää. Nokkosmarja tuli hänen luokseen. Hänen katseensa oli huolestunut. Ninjajuuri käänsi katseensa toiseen.
”Ninjajuuri, tulisitko tänne?” parantaja kysyi huolissaan. Ninjajuuri nyökkäsi ja suuntasi parantajan perässä toisen pesälle. Siellä he suuntasivat Nokkosmarjan pedille, syvimmälle pesään.
”Mitä asiaa sinulla oli?” Ninjajuuri kysyi toiselta.
”Olen saanut viestin esi-isiltämme. Olin nukahtanut ja kuulin tuulen tuiverruksen. Huomasin olevani Tähtien niityn ja jonkun muun, pimeän maan välissä. Tuuli lakkasi. Kuulin askelia. Joku sanoi ’Nopeus kaikkoaa, kun routa saapuu ja vie riistankin mukanaan. Hiekan on aika nousta, aiheuttaa myrsky, mutta se ei riitä. Nokkosen ja hierakan voimat ovat mahtavimmat.’ En tiedä mitä se tarkoittaa”, Nokkosmarja kertoi huolissaan. Ninjajuurikaan ei ollut varma asiasta, mutta hän uskoi käsittäneensä viestin.
”Olen melko varma että se tarkoitti seuraavaa: ’Nopeatuuli kaikkoaa, kun Routa saapuu ja vie riistankin mukanaan. Hiekkalehvön on aika nousta, aiheuttaa myrsky, mutta se ei riitä. Nokkosmarjan ja ’Hierakan’ voimat ovat mahtavimmat.’ En vain osaa sanoa mikä tai kuka tuo hierakka on, tuleeko siitä joku nimeni? Vai onko se joku uusi klaanilainen? Ja onko tuo myrskykin uusi klaanilainen? Olen muuten ymmärtänyt ehkä tuon, mutta nuo kaksi nimeä on vielä minulle mysteerejä”, Ninjajuuri kertoi kantansa. Nokkosmarja nyökkäsi.
”Hmm... Asia voi olla niinkin, että sinä olet se hierakka tulevaisuudessa ja Myrskyjoku on meidän klaanissamme, en tiedä itsekään tarkempaa, koska esi-isät eivät ole antaneet uusia viestejä”, Nokkosmarja kertoi. Oli nyt Ninjajuuren vuoro nyökätä.
”Jos voisin nyt mennä nukkumaan?” Ninjajuuri kysyi ja haukotteli vielä.
”Mene vain, itsekin haluaisin saada unta tämän kiireellisen päivän jälkeen, öitä!” Nokkosmarja sanahti ja painoi päänsä tassujensa päälle. Ninjajuuri poistuu pesästä ja kulkee oppilaiden pesälle. Hän haukottelee pari kertaa lyhyen matkan aikana ja oppilaiden pesällä suorastaan lysähtää pedilleen, jossa hän nukahtaa.

Tuulee. Tuuli laantuu ja salama välkähtää. Ninjajuuri kääntyy ympäri ja huomaa olevansa Tähtien niityllä. Hän ei huomaa valkeaa ilvestä, joka lähestyy häntä koko ajan. Käännyttyään uudelleen hän huomaa sen. Se oli kookas uros, valkea, kuin nietos. Ja sen kyljissä oli lumisateen näköiset värit ja täplät. Tuon katseessa oli villi, mutta viisas vivahde. Toinen oli syntynyt vapaudessa ja valmis käyttämään sitä voimanaan. Kulkiessaan Ninjajuurta kohden, tuo ilves käytti kynsiään huurteisen niityn pinnalla, tasapainon löytämiseen. Talvi oli saapumassa, lammikot olivat jäätyneet ja routa oli vallannut tuon esi-isien niityn.
”Tervehdys”, esi-isä sanahti jalolla äänellä. Toinen selvästi ymmärsi Ninjajuurta, vaikka parantajaoppilas olikin kissa.
”Olen saanut kuulla sinusta paljon hyvää, Hierakankuu. Olet rohkea kissa, kun uskalluit metsiimme, joissa on vaeltanut vain ilveksiä, ennen sinua ei ole kulkenut näillä poluilla lainkaan kissaa. Roudan aika on tulossa, sinun täytyy pysyä vahvana klaanisi rinnalla – sinua tullaan tarvitsemaan”, tuo esi-isä sanahti rohkealla äänellä. Ninjajuuri onnistui vain nyökkäämään, kunnes usva peitti esi-isän, muodostaen ringin hänen ympärilleen. Usvan kadottua hän huomasi olevansa hetken yksin Tähtien niityllä, kunnes hän heräsi unestaan.

Aamu oli saapunut ja Ninjajuuri huomasi nukahtaneensa uudelleen merkillisen unen jälkeen. Hän muisti esi-isän tervehdyksen. Tuo oli kutsunut häntä Hierakankuuksi. Ninjajuuri päätti kertoa tästä Nokkosmarjalle. Hän nousi venytellen unen viimeisetkin rippeet pois ja lähti kävelemään aukiolle oppilaiden pesästä. Hän suuntasi kohti parantajan pesää. Saavuttuaan sen hämäriin hän huomasi, että Nokkosmarja oli hereillä ja järjesteli hieman kasveja eri käyttötarkoitusten mukaan.
”Huomenta, Nokkosmarja”, Ninjajuuri tervehti mestariaan, joka nosti katseensa yrteistä häneen.
”Huomenta. Muistitko jo tehdä harjoitteesi?” Nokkosmarja kysyi. Ninjajuuri pudisti päätään.
”En ole vielä tehnyt, koska heräsin juuri. Halusin kertoa sinulle heti, että näin uutta unta. Olin Tähtien niityillä, kun joku esi-isistä, lumenvalkea uros, jonka kyljessä oli lumisateen tapaiset kuviot, tuli luokseni ja kutsui minua Hierakankuuksi, kertoen, että olen ensimmäinen kissa tässä metsässä. Hän katosi usvan seassa ja heräsin”, Ninjajuuri kertoi istuutuen mestarilleen. Hän mietti hetken Nokkosmarjan näkemää unta. Hän keksi sen viimein.
”Minä olen se Hierakka!” hän huudahti Nokkosmarjalle. Iloittuaan hetken hän tajusi, että hänen oli määrä kantaa suuri vastuu lavoillaan. Hänen katseensa ei kertonut mitään.
”Hmm... Ehkä sinun nimesi tulee olemaan Hierakankuu?” Nokkosmarja mietti. Ninjajuuren ajatukset kävivät muualla. Hän säpsähti, kun Nokkosmarja läpsäytti tassunsa yhteen yhtäkkiä.
”No, pitäisikö jatkaa päivää ja tehtäviä?” Nokkosmarja kysyi. Ninjajuuri nyökkäsi. Hän nousi ylös ja aukiolla hän teki harjoitteensa. Loikkien jälkeen hän oli väsynyt, mutta onnellinen, pääsihän hän hieman, pari senttimetriä, korkeammalle kuin edellisenä päivänä Leijonanharjaksen harjoittamana. Vaaniessaan hän tunsi jalkansa yhtä kankeaksi. Eikä hän päässyt paljoakaan matalemmaksi kuin edelliskerrallakaan. Hänen täytyi keksiä loppupäiväksi tekemistä, joten hän istuutui maahan ja pesi itsensä. Silloin hän huomasi, että hänen vatsansa oli pyöristynyt hieman. Hän tunsi myös pienen värähdyksen. Hän ei tosin tiennyt mitä se merkitsi. Huomioimatta sitä enempää hän lopetti pesunsa ja meni Nokkosmarjan luokse. Hänellä oli nyt tylsää.
”Onko minulla mitään tänään tehtävänä?” hän kysyi.
”Eipä juuri ole. Voitkin mennä etsimään joitakin yrttejä, joita olemme jo opetelleet. Pyri olemaan mahdollisimman lähellä leiriä ja pyydä jotakuta muuta matkaasi mukaan”, Nokkosmarja pyysi. Ninjajuuri nyökkäsi ja kääntyi takaisin aukion suuntaan pesässä. Hän mietti kenet voisi ottaa mukaansa. Hän mietti hetken aikaa ja aukiolla hän huomasi, että Tuhkakorva oli paikalla. Nopeatuuli näkyi pesänsä edessä makaavan, pesten itseään.
”Terve, Tuhkakorva. Haluatko lähteä etsimään kanssani joitakin yrttejä?” Ninjajuuri tervehti toista ja kysyi sen jälkeen. Tuhkakorva nousi istumaan.
”Terve. Tietenkin haluan lähteä kanssasi metsään”, Tuhkakorva sanoi. Ninjajuuri nyökkäsi.
”Lähtekäämme siis heti”, hän totesi. Tuhkakorva nousi seisomaan ja he lähtivät kävelemään metsään. Ninjajuuri etsi katseellaan metsän sammaleisesta maaperästä muitakin yrttejä ja kasveja kuin sammalta. Hän löysi aukion, jossa kasvoi sananjalkoja ja hieman muita kasveja. Valkoisena kukkivat täydessä loistossaan päivänkakkarat ja Nokkosmarja muisti, että niistä oli apua särkeviin niveliin ja se sopi erinomaisesti matkayrtiksi. Hän muisti Nokkosmarjan joskus kertoneen, että ne lehdet olivat nivelten särkyyn ja matkayrtiksi, muu kasvi ei ollut tarpeellinen. Hän keräsi lehtiä paljon lehteen, jonka hän löysi ja joka oli iso.
Keräiltyään hetken aikaa kasveja, hän huomasi Tuhkakorvan metsästävän. ’Hyvä ajanviettotapa, metsästys’, Ninjajuuri ajatteli mielessään. Hän mietti miten itse voisi joskus viettää aikaa. Mutta ajatukset katkaisi rasahdus. Ninjajuuri säpsähti, hän nosti päätänsä ylös ja kuunteli ilmaa. Raotettuaan suutansa hieman hän haistoi ihmiset. Ninjajuuri kuuli pamahduksen. Sen jälkeen Tuhkakorva saapui aukiolle nopeasti juosten. Hänen hännässään oli haava. Ninjajuuri ei epäröinyt, vaan otti nopeasti yrttinsä mukaan ja juoksi Tuhkakorvan perässä takaisin leiriin. Siellä hän määräsi Tuhkakorvan Nokkosmarjan pesälle.
”Hmm... Ihminen on ampunut häntä tulitikulla. Hänessä ei ole yhtään niitä tulikiviä, jotka tulevat tulitikusta, joka on hyvä asia. Pidän sinua täällä jonkin aikaa, koska on olemassa vaara, että häntäsi haava tulehtuu”, Nokkosmarja kertoi Tuhkakorvan maatessa pehmeällä sammalpedillä parantajan pesässä. Ninjajuuri oli hänen vieressään. Samassa Tuhkakorva vinkaisi kivusta. Hänen silmänsä olivat painuneet tiukasti kiinni ja hän irvisti.
”Sattuu! Au!” hän huusi. Nokkosmarja ei epäröinyt, vaan otti nopeasti voikukan lehtiä ja antoi ne soturille, joka pureskeli ne vastustamatta. Välillä hän kuitenkin vinkaisi kivusta, mutta se helpotti vähän ajan päästä.
”Mielestäni hänelle pitäisi antaa unikon siemeniä”, Nokkosmarja sanoi ja antoi unikon siemeniä Tuhkakorvalle.
”Mitä oikein tapahtui, Ninjajuuri?” Nokkosmarja kysyi Tuhkakorvan nukahdettua. He molemmat nyt makasivat soturin vieressä, molemmat etukäpälät rintansa alla. Ninjajuuri katsoi kumppaniaan, joka nukkui heidän vieressään ja käänsi sitten päänsä Nokkosmarjaan.
”Olin eräällä aukiolla keräämässä yrttejä, kunnes kuulin rasahduksen ja haistoin ihmisiä. Kuulin pamahduksen ja sitten Tuhkakorva juoksikin jo minua kohden. Juoksimme molemmat takaisin leiriin, emmekä huomanneet enään ihmisiä”, Ninjajuuri kertoi. Hän nuoli pari kertaa itseään rintakarvoistaan. Nokkosmarja näytti mietteliäältä.
”Olen pelännyt tämän jo tapahtuvan. Ihmiset luulevat meidän tappaneen sinut, ja nyt he haluavat kissansa tappajat maksamaan siitä. Ehkä ne lopettavat, jos näkevät sinut. En ole varma. Ja minusta sinun pitäisi käydä kertomassa Nopeatuulelle tästä”, Nokkosmarja kertoi ja samassa parantajan pesän suuaukon peitti klaanilainen.
”Kertoa minulle mitä?” kuului Nopeatuulen ääni sieltä. Nokkosmarja nyökkäsi tervehdyksen ja Nopeatuuli vastasi.
”Ihmiset ampuivat tulitikuilla Tuhkakorvaa häntään. He ovat luultavasti tulleet etsimään Ninjajuurta. Ja Tuhkakorva selviää kyllä, ellei sitten tuo haava tulehdu. Ja jos niin käy, en tiedä miten autamme häntä, koska minulla ei ole punahattua täällä – se olisi tärkeä kasvi silloin, koska se torjuu tulehduksia. Vanhassa leirissä minulla oli sitä. Muistan erään paikan missä sitä voisi olla aina kesäisin, mutten tiedä onko se palanutta aluetta. Se on suuri mahdollisuus”, Nokkosmarja kertoi. Nopeatuuli nyökkäsi.
”Ymmärrän. Tulkaa, on aika nimittää uusi soturi klaaniimme”, Nopeatuuli sanoi ja kääntyi ympäri aukiolle. Ninjajuuri seurasi häntä, ja Nokkosmarja käveli vain parantajan pesän suuaukkoon. Nopeatuuli käveli pesänsä eteen, siihen oli tuotu vähän kiviä, joista oli tehty koroke.
”Jokainen, joka kiinni saa itse saaliinsa, tulkoot Johtajankolon luokse klaanikokoukseen,” hän kajautti tutun kutsun ja Ninjajuuri käveli eteenpäin. Nopeatuuli odotti hälyn hälventymistä.
”Minä, Ilvesklaanin päällikkö, olen toimittanut tämän oppilaan, Sinijuuren, koulutuksen päätökseen esi-isiemme valtuuttamalla tavalla, ja on aika hänen päästä soturiksi. Uskon, että hän on valmis. Sinijuuri, lupaatko puolustaa tätä klaania koko henkesi edestä – samalla raivolla, jolla puolustaisit itseäsi?” Nopeatuuli puhui varmalla äänellä. Sinijuuri oli puheen aikana tullut Nopeatuulen luokse.
”Lupaan puolustaa tätä klaania samalla raivolla, kuin itseänikin, lupaan kunnioittaa jaloja esi-isiä, jotka ovat itsekin taivaltaneet tämän tien klaanissa”, Sinijuuri sanoi varmalla, ylpeällä äänellä. Ninjajuuri katsoi Leijonanharjaan. Toisesta näkyi emon ylpeys omaa pentuansa kohtaan, josta Ninjajuuri päätteli Sinitaivaan olevan Leijonanharjaksen pentu.
”Lupauksesi annettuasi sinut tunnetaan tästä lähtien Sinitaivaana, kunnes sinun on aika liittyä esi-isiemme kunniakkaaseen ja viisaaseen joukkoon”, Nopeatuuli kertoi seuraavaksi. Sanoissa, jotka hän lausui, oli vivahde esi-isiä. Ninjajuuri katsoi taivasta. Se oli sininen, aivan kuin Sinitaivaan nimikin kertoi. Ihan kuin esi-isät olivat kertoneet tämän hetken Nopeatuulelle. Klaani ratkesi onnitteluihin ja huutamaan Sinitaivaan uutta nimeä. Hälyn loputtua Nopeatuuli ryhdistäytyi.
”Sinitaivaan pitäisi nyt saalistaa seitsemän hiirtä, jotka hän heittää Surmanputoukseen lahjana esi-isille”, hän kertoi. Sinitaivas nyökkäsi ja säntäsi leiristä ulos.

Klaanissa vallitsi odottava tunnelma, kun Nopeatuuli keskusteli Hiekkalehvän kanssa. Viimein heidän keskustelunsa päätyttyä Nopeatuuli nousi uudelleen korokkeelleen, yhdessä Hiekkalehvän kanssa.
”Klaanini. Kuten tiedätte, Kivijuuri, Ruususilmä ja Karviaisturkki ovat kadonneet. Meidän on aika tehdä tälle jotain ja nyt määräänkin parin soturin ja oppilaan ryhmän etsimään häntä. Leijonanharjas ja Lehväjuuri, olette mukana, koska Leijonanharjas oli viimeksikin mukana heidän partiossaan, kun Ninjajuuri haistoi heidän hajunsa. Mukana on myös Harjanneturkki sekä Myrskyjuuri. Käykää pyytämässä Nokkosmarjalta matkayrtit ja sitten on teidän aika lähteä”, Nopeatuuli sanoi. Klaani supisi hetken. Leijonanharjas, Lehväjuuri, Harjanneturkki ja Myrskyjuuri nyökkäsivät ja poistuivat Nokkosmarjan pesälle, jossa heille annettiin matkayrttejä. Ninjajuuri saapui heidän luokseen ja painoi mieleensä mitä nämä söivät. Villakon lehtiä, tuoksukkia, suolaheinää, päivänkakkaran lehtiä ja luppiota. Ninjajuuri muisti Nokkosmarjan pitämän tunnin matkayrteistä, jotka antavat voimia.
”Nyt olette valmiit matkaan. Kun matkayrttien teho loppuu, tunnette itsenne nälkäisiksi, voitte silloin pysähtyä saalistamaan tai saalistaa myöhemmin, jolloin alkaa olla jo kova nälkä”, Nokkosmarja kertoi. Leijonaharjas nyökkäsi ja neljän ilveksen ryhmä lähti pitkälle matkalleen. Ninjajuuri tunsi pistoksen sydämessään – hän ei luultavasti näkisi näitä neljää vähään aikaan ja hänellä tulisi ikävä Leijonanharjasta ja Lehväjuurta. Harjanneturkki ja Myrskyjuuri olivat hänelle vähän tuntemattomampia klaanilaisia, joten hän ei tuntenut kuin vain luottamusta heitä kohtaan, kuten klaanissa kuuluikin.

Kuukausi sen jälkeen, kun Leijonanharjas, Lehväjuuri, Harjanneturkki ja Myrskyjuuri olivat lähteneet, tunsi Ninjajuuri hikoilevansa. Mahaan sattui ja hän tunsi, että oli kylmä. Sen takia hän lähtikin Nokkosmarjan pakeille.
”Sinähän olet tiineenä! Mars pentutarhaan, en halua pentujen syntyvän tänne!” hän käski ja Ninjajuuri totteli. Tuhkakorva kauhistui soturien pesässä ja säntäsi kumppaninsa luokse. Nokkosmarja haki katajan marjoja, malvaa ja timjamia sekä reunuspietaryrttiä ja purasruohoa.
Pian kuului tuskaisa vinkaisu, kun kaksi Ninjajuuren pentua syntyivät – kuolleina. Ninjajuuri yritti saada niihin henkeä, turhaan. Nokkosmarja oli hetken ymmällään, kunnes hän tajusi, että ne olivat ilveksen ja kissan risteytyksiä, eli niillä ei ollut paljoa elinaikaa syntymästään. Nokkosmarja ei kuitenkaan epäröinyt, vaan otti pennut ja juoksi Verivuorelle, Kristalliluolaan.
”Auttakaa näitä pentuja – olkaa niin hyvät!” hän huusi luolassa. Se kaikui luolan seinistä. Kaiku muuttui matkan varrella hieman, ’Autamme sinua kyllä, hyvä parantaja’ se tuntui sanovan. Nokkosmarja laski pennut maahan.
”Laita pennut kristallikukan viereen ja ota kymmenen askelta taaksepäin ja suljet silmäsi. Kun saat minulta merkin, saat avata ne. Ja toivon, että tämä miellyttää sinua”, kuului viisas ääni. Nokkosmarja tunnisti sen Nietostuuleksi. Hänellä oli eniten valtaa Tähtien niityillä, olihan hän ensimmäinen ilves. Nokkosmarja teki kuten käskettiin ja pian saatuaan merkin, hän avasi silmänsä. Luolassa kuului pientä vikinää. Pennut olivat elossa! Nokkosmarja säntäsi kahden pennun luokse ja huomsi, että ne olivat erilaisia kuin äskettäin – ne olivat kissanpennut kokoisia, mutta niillä oli lyhyt häntä ja ilvesmäinen olemus. Nokkosmarja otti niiden niskavilloista hellän otteen hampaillaan ja juoksi ne suussaan takaisin leiriin. Hengästyneenä hän palautti ne Ninjajuurelle, joka helpottui silminnähden. Pennut alkoivat imeä Ninjajuuren maitoa.
”Kiitos, Nokkosmarja. Nyt näyttää siltä, että joudun olemaan pari kuuta tässä ihan vaan emona, enkä ole parantajaoppilas. No, voinhan minä välillä tässä käydä opettelemassa yrttejä, jos se sopii?” Ninjajuuri sanoi onnellisena. Tuhkakorva makasi hänen vieressään, he yhdessä olivat pentujen ympärillä rinki, joka suojasi noita pieniä, sokeita ja kuuroja pentuja.